Vanhan vuoden tuska

Mitä voi sanoa, kun ei ole mitään sanottavaa? Ja kuitenkin niin paljon sydämen tuskaa. Tänään olen taas niin hajalla kuin voi olla, sydämen kipu on hillitön, hylätyksi tulemisen tunne valtava musta aukko, johon vajoaa ja joka nostaa esiin vain äärimmäisen häpeän omasta itsestä. Minä luulin rakastavani, mutta hän meni toisen luo, minä kaipasin, mutta jäin yksin. Syytän itseäni hulluudesta. Kuinka saatoin olla niin tyhmä. Mutta kun olin vain. Ja olen vain. Ja niin minut murskattiin. Jälleen kerran. En käsitä miten tästä voi nousta. Kaipaan niin paljon lohdutusta. Kaipaan niin paljon lohdutusta.


Se oli sitten semmoinen vuosi tämä 2011. Semmoinen etten oikein kovasti uskalla ensi vuotta odottaa. Toisaalta oli itsellä hyviä asioita: Vihdoinkin saatoin jättää taakseni yhden vaiheen ja irtisanoutua työpaikastani, joka oli niin stressaava minulle. Ja sain uuden asunnon ja sellaisen elämän, että on tavallaan vähän helpompaa nyt, kalenteri on hyvin väljä. Mutta sitten kun tämä puoli oli pikkuisen kunnossa, niin päälle hyökkäsikin aivan käsittämätön sydänsurutuska, joka vei sellaisiin syövereihin, etten kyllä työelämässä olisi näissä tilanteessa pystynytkään olemaan. Tuska toi esiin monta muutakin vanhaa tuskaa. On pitänyt pyöritellä niin kaikenlaista, uudempia ja hyvin vanhoja asioita ja on saanut kokea syntisyytensä. Rakkaudettomuutensa. Tyhjyytensä. Kipunsa. Niin kuin tänäänkin.

”Jumalalla on sinulle parempaa varattuna”, ne sanoo. ”Ei se sitten ollut sinulle tarkoitettu”, ne sanoo ja heittävät happoa lisää syvään haavaan. Joku osa jossain syvällä ehkä uskookin sen, mutta kipu ei. Itkettää vain. Huutaa vain tuskaa. Haluaisi oksentaa pahan olon pois. Haluaisi puhdistua tästä kaikesta saastasta mitä sisällä on. Ja sitten taas joku osa mielestä tarttuu helppoon ajatukseen – jos sittenkin ne kaikki ovat väärässä. Jos sittenkin on oikein se, mitä olin useamman vuoden jo haaveillut. Faktat puhuvat liiankin kirkkaasti toista, mutta niitä ei halua ottaa vastaan - en meinaa vieläkään kestää totuutta. Pahinta on melkein syyllisyys – itsensä ruoskiminen – kuinka minä saatoin luulla niin? Voisipa olla itsellensä lempeä. Voisipa olla.

Kateus, katkeruus, kiittämättömyys. Olen niiden syövereissä. Ne ovat sydämeni kietoneet ja myrkkyänsä levittävät. Kunpa voisi puhdistua, kunpa voisi puhdistua. Haluan sukeltaa kokonaan Jeesuksen verilähteeseen, jossa näistä pestään pois. Miksi pitää olla niin ylpeä, ettei voi tuskiansa näyttää? Miksi pitää pelätä sitä, että kipua väheksytään. ”Eihän tuo nyt mitään, mitä sinä tuollaista itket, onhan maailmassa paljon pahempiakin asioita.” Mutta kun tämä hajotti minut.

”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää”, sanoo Paavali Raamatussa. Hän oli käynyt tyhjennysharjoitukset läpi. Saanut nähdä Hengen valon omaan sisimpään. Ja todennut sen olevan täysin musta, ei mitään hyvää ole ihmisessä itsessään. Ei mitään. Jokainen hyvältä kuulostava juttu sisältää kyseenalaisen motiivin, kun Jumalan valo sydämen paljastaa. Halusinko puhua ihmisille Jumalasta, jotta he voisivat pelastua ja kasvaa uskossa? Ei, halusinkin huomiota, arvonantoa ja kiitosta. Halusinko jakaa vilpittömästi Jumalan sanaa? Ei, halusin olla oikeassa ja näyttää kuinka paljon tiedän. Halusinko todistaa Jeesuksesta niille, jotka eivät häntä tunne? En, vaan vaikenin, koska halusin enemmän arvonantoa enkä uskaltanut leimautua. Häpesin. Rakastinko Jumalaa ja lähimmäisiä? En todellakaan, minun asiani oli se tärkein – ei muiden asiat – ei Jumalankaan. Minä minä minä. Ja tuska, kipu ja itku.

Ja sitten, kaiken tämän keskellä, päässäni on koko päivän soinut yksi laulu. Se alkoi aamulla ennen kuin tuskan aiheuttanut keskustelu oli vielä kävellyt eteeni, ja jatkuu edelleen eli Juha Tapion ”Tästä kaikesta”. Tästä kaikesta voin Jumalaa ylistää. Hänen tiensä on parempi kuin minun. Mutta silti saa itkeä. Minun täytyy nyt itkeä. Enää ei voi pidättää. Kunpa kaikki sydämen jäät sulaisivat ja menisivät itkujen virtoina pois. Toivottavasti saadaan kasvaa Jumalan sydämen ja Jeesuksen tuntemisessa vuonna 2012. Jumala auta minua! Jeesus auta minua! Auta kaikki muitakin tuskissaan!


Juha Tapio - Tästä kaikesta

Aina en voi tietää
kun kulkua teen
Minne tieni vie tää
mut silti mä meen

Luotan lupaukseen
vielä tää kirkastuu
ja alkaa uus

Mut joskus matka painaa
kun kauas nää en
levottomuus hiipii
etsiytyy sydämeen
mut levottomuudessa
mieli levollisin saa hengittää ilmaa

Tästä kaikesta mä Sinua voin ylistää
oot kaikki, se riittää
ja kaikki mikä painaa, se pois pyyhitään
teit kaiken, se riittää

Tällä kalliolla, siihen juurtuen
haluni on olla, pois päästä ei
Tältä alustalta, vaikka myrskyt riepottaa,
ei voi irrottaa

Tästä kaikesta mä Sinua voin ylistää
oot kaikki, se riittää
ja kaikki mikä painaa, se pois pyyhitään
teit kaiken, se riittää

Tästä kaikesta mä Sinua voin ylistää
oot kaikki, se riittää
ja kaikki mikä painaa, se pois pyyhitään
teit kaiken, se riittää

Teit kaiken, se riittää
Teit kaiken, se riittää
Teit kaiken, se riittää

Jouluisia aatoksia

Laitoin kynttilät palamaan tietokonepöydälle. Nyt on tunnelmaa. Mutta voi joulu! Aina sinä saat minut vähän sekaisin. Kun en yhtään tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Nautin ja suren yhtä aikaa.


”Joulu on kristinuskoon liittyvä juhla jota vietetään Jeesuksen syntymän muistoksi”, sanoo mm. Wikipedia ja moni muukin lähde. Ja sitten seuraavaksi kerrotaan kuinka joulu sana tulee jostakin muinaisgermaanisesta pakanauskontojuhlaan liittyvästä sanasta hjul tai yule-sanasta, joka myös tulee jostain pakanamenoista. Joulun suursyöminen on peräisin suomalaiselta pakanauskontoajalta, jossa uskottiin että mitä enemmän jouluna syö, sitä parempi sato tulee seuraavana vuonna. Raamattu ei mainitse mitään sellaisesta, että Jeesukseen uskovat olisivat viettäneet hänen syntymäpäiväänsä. Sekin tiedetään että 350-luvulla paavi käski alkaa viettää Jeesuksen syntymäpäivää 25.12., kun siihen asti se päivä oli ollut jonkun auringonjumalan tai vastaavan merkkipäivä. "Christmas" tulee katolista messua tarkoittavasta sanasta (Christ's mass). Sitten myöhemmin kuvaan on hypännyt joulupukki, joka on risteytys katolisesta pyhimyksestä ja pakanallisen Suomen nuuttipukista, joka kierteli pelottelemassa lapsia sarvet päässä ja kerjäämässä viinaa ja ruokaa joulun jälkeen taloista. "Aika loppuisi" jos kertoisi tontuista, vainajien palvonnasta, joulupuista, sikauhreista jne jne. Ja sitten taas ollaan seimen äärellä ihastelemassa juuri syntynyttä Vapahtajaa ja Beetlehemin tähti loistaa. Onko ihme että on nuppi sekaisin eikä tiedä itkeäkö vai iloita?

Olen kuullut kauniita ja koskettavia puheita Jeesuksen syntymään liittyvistä asioita tämän joulun alla ja ollut mukavissa eri tahojen joulujuhlissa. Eilen aattona olin kirkossa jouluaattohartaudessa ja se oli tupaten täynnä väkeä. Tuntui että siinä on varsinainen joulun ihme: täpötäysi kirkko. Ja sitten vain suu auki ihmettelee, että miksi nämä kaikki nyt yhtäkkiä ovat täällä, muttei minään muuna päivänä? Miksi on hienoa kuulla yksi asia Raamatusta, muttei mitään muuta? Koin hengessäni surua siitä, että väki käy kuulemassa Sanaa, mutta moni unohtaa asian heti, eikä välitä Jeesuksesta oikeasti. Ja toisaalta minä ymmärrän sen ihan hyvin. Kun Jeesuksen syntymäkertomus on sidottu yhteen lanttulaatikon, joulukuusien ja joululaulujen kanssa, niin samalla kun kyllästyy näihin joulun elementteihin mukana ajatuksista lentävät pois myös seimikätkyeet ja Mariat ja Joosepit. Sidos on niin ihmeellisen vahva. En minäkään jaksa ajatella Jeesusta vauvana kovin kauaa. Mutta tämän suuren ja valtavan asian, Jumalan tulon ihmiseksi, ei pitäisi olla puheissa niin vuodenaikaan sidottu. Ja niin, varsinkin kun tavallaan ”kaikki” tietävät, ettei Jeesus syntynyt tähän aikaan vuodesta. Kun joulukuussa ei Beetlehemissä kuulemma edes paimenneta yöllä laumoja, kun on liian kylmää ja märkää. Ja jotain muitakin perusteita kai löytyy, joku muu voisi kertoa enemmän.

Mutta osaisiko sitä sitten olla ilman jouluakaan? Kun kuitenkin tämä pimeä aika tarvitsee jonkun hengähdystauon – jonkun oikean loman. En yhtään ihmettele että liki kaikissa kulttuureissa vuoden pimeimpään aikaan on ollut joku valon ja levon juhla, koska sitähän tässä todella tarvitaan. Eihän muuten jaksaisi, jos vaan arkea painaisi talven läpeensä. Luulen että nekin jotka Suomessa eivät varsinaisesti sano viettävänsä joulua, kuitenkin ottavat vastaan ihan mielellään ylimääräiset vapaapäivät tähän aikaan vuodesta. Ja niin paljon hyvää on joulussa, kun oikeasti tuntuu että ihmiset ottavat vastaan jonkunlaisen joulurauhan ja kunnioittavat sitä. Ja sitten taas yksinäisillä on kamalan yksinäistä.

Lupasin Jumalalle että tänä jouluna en valita – ainakaan paljon. Usein katkeroidun kovasti jouluisin. Että kun aina vain vanhempieni kanssa sitä vuodesta toiseen vietän. On erikoista että tämä asia nousee niin vahvasti mieleen juuri jouluna. Mikä on se kupla, joka saa siihen liittymään niin suuria odotuksia? Että jouluna kaikki pitäisi olla täydellistä ja sitten kun ei olekaan, niin on paha olla. Tänä vuonna lupasin yrittää olla kiitollinen niistä asioista mitä minulla on, eikä masentua niistä mitä ei ole. Vaikka koen olevani yksinäinen, olihan minulla kuitenkin eilen neljän ihmisen seura. Jollakulla ei ole sitäkään. Vanhempani elävät vielä ja ikäänsä nähden melko terveinä. Ja sainhan minä lahjojakin: palohälyttimen, itämaista mattoa esittävän hiirimaton, sitruunahappoa, jolla voi puhdistaa pesukoneen, hammastahnaa ja joulukuusenkoristepalloja (tänä vuonna ei kylläkään ollut joulukuusta). Joulupäivän aamuna sain vielä lisälahjana kortteja, joilla voi opetella joitain Raamatunjakeita. Ja ennen joulua sain kynttilän ja posliinisen kynttilänsammuttimen, joka on kananpään mallinen. Monilla ei ole tässä maailmassa tarpeeksi vaatteitakaan.

Toivoisin eniten sitä, että uskovat voisivat kokoontua oikeasti jouluna yhteen. Vaikka rukoilemaan ja kyselemään Herralta, että mikä tämä joulujuttu oikeasti on. Että miten Jumala haluaisi että tämä aika käytetään? Että haluaako Jumala oikeasti tällaista joulua vietettävän Hänen poikansa maailmaan tulon muistamiseksi, kun kerran Raamatussa siihen ei kehoteta? Rukoiltaisiin ja kyseltäisiin aidosti tietämättöminä. Varmasti Jumala vastaisi. Ja sitten voitaisiin kertoa niistä asioista, mitä Jeesus on jokaisen elämässä vuoden aikana tehnyt. Kun onhan sekin vähän hassua, että vuodesta toiseen muistellaan syntymäpäivänä vain sitä, kuinka joku syntyi. Olin syyskuussa 50-vee juhlissa, niin ei siellä ainakaan joka puheessa muisteltu millainen pikkupallero tämä mies syntyessään oli. Ei, vaan siellä muisteltiin hänen elämäänsä paljon laajemmin. Jeesuksenkin ”synttäreillä” voisi mielestäni jutellä Hänestä paljon laajemmin. Mitä Hän tekee juuri nyt? Kuinka suuri Hän on juuri nyt. Kuinka Hän tulee pian takaisin. Olisi niin ihana kokea uskovien yhteyttä näinä päivinä. Ettei tämä olisi aina suurta yksinäisyyden tunteen juhlaa. Edes yhtenä päivänä. Että kokoonnuttaisiin Jumalan perheenä. Vaikka ihan pienenä perheenä, mutta kuitenkin. Ilman mitään kiirettä ja aikatauluja. Niin että jokaisella Jumalan lapsella olisi tilaa puhua ja olla. Itkeä ja nauraa. Ja yhdessä saataisiin kysellä Isältä että mitä Hän tästä joulusta ajattelee. Ilman että joku jo valmiiksi tietäisi "kaiken".

En ole erityisesti joululaulujen ystävä, edes kristillisten sellaisten – en tiedä miksi. Mutta tänä vuonna törmäsin ensimmäistä kertaa tällaiseen englanninkieliseen lauluun, joka on minusta todella hieno. Sanoissa tulee jotenkin samaan aikaa esiin Jeesukseen pienuus ja suuruus. Hän on vauva, mutta ei jää vauvaksi, vaan on ”Minä olen” eli Jumala itse. Pidän tästä paljon: Mary did you know: http://www.youtube.com/watch?v=JPsgIhlYQmM&feature=related

Kanat tunnelmoivat:

Liputuspäivä

Itsenäisyyspäivä. Jotenkin tuntuu niin hyvälle. Pyhälle ja kiitolliselle. Tämä on hyvä päivä, tätä päivää on helppo viettää. Tämän päivän sanoman äärellä on helppo olla kiitollinen Jumalalle, kuinka Hän on ollut hyvä ja pitkämielinen tätä kansaa kohtaa.


Päädyin tänään katselemaan tv-lähetystä Helsingin tuomiokirkosta, jossa paikalla oli Suomen valtiovallan johtoa. Raamatunkohdat, jotka tilaisuudessa luettiin olivat hyvin puhuttelevia. Siellä oli mm. sana ”Älkää vavisko älkääkä peljätkö. Enkö minä aikoja sitten antanut sinulle kuulla ja sinulle ilmoittanut, ja te olette minun todistajani: Onko muuta Jumalaa kuin minä? Ei ole muuta pelastuskalliota, minä en ketään tunne.” (Jes. 44: 8) ja ”Hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja asumisen rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.” (Apt. 17:26-27,29-30)

Toivon ja rukoilen, että nämä sanat kuulleet ihmiset ottaisivat ne vakavasti. Kuinka helppo onkaan ajatella, että nämä sanat ovat osa uskonnollista liturgiaa ja työn puolesta pitää nyt raamatunkohdatkin kuunnella eikä ota Jumalan sanoja sydämessään yhtään vakavasti. Kuinka on helppo nojautua omaan ymmärrykseensä, tietoihinsa ja koulutukseensa, muihin voimiin ja liittoihin, kansainvälisiin yhteistyötahoihin. Ja kuitenkin Jumala sanoo että Hän on ainoa turva. Yksilöihmisen ja kansakunnan.

Jumala todella välittää kansakunnista. Heidän itsenäisyydestään – se on tosi ihmeellistä ja ehkä vaikea käsittääkin, ainakin näin nuoren ihmisen yksilökeskeisessä kulttuurissa. Ja että Jumala välittää siitä miten eri kansat suhtautuvat Häneen – miten kansan johtajat suhtautuvat Jumalaan. Onko heillä halu tehdä parannusta synneistään ja etsiä Jumalan tahtoa elämässään ja anoa Jumalalta viisautta päätöksiinsä vai hakevatko he apua muista tahoista. Tuossa mainitussa raamatunkohdassakin todettiin että Jumala on säätänyt heille (ihmisille, kansoille) määrätyt ajat ja asumisen rajat. Jumala on säätänyt. Ja kuinka usein Raamattu kertookaan kansoista, joiden maa-alue on pienentynyt tai kokonaan hävinnyt, kun kansa on unohtanut Jumalan ja luottanut muihin voimiin. Suomineidoltakin lähti käsi ja osa helmaa siksi että muistaisimme tämän, mutta se on tainnut jo pahasti taas unohtua. Ja toki meille nuorille aikuisille tämä tavallaan tuntuukin vähän kaukaiselta, vaikkei sitä oikeasti olekaan. Asia koskee Suomea ja kaikkia kansoja ihan yhtä lailla tänä päivänä. Vain Jumala on turvakallio – pelastuskallio – Jeesus on kallio.

Itsenäisyyspäivänä ristiliput nousevat kaikkialle. Jeesuksen risti on Suomen itsenäisyyden tunnus – se on ihmeellistä. Yksi Jumalan nimistä on JHVH-Nissi eli ”Hän on lippu”, ”Herra on minun lippuni” (2. Moos. 17:15). Vain Jumalaa seuraamalla, Jeesusta seuraamalla, voi löytää perille, turvaan elämässä. Lippu kulkee edellä ja sitä seuraamalla pääsee perille. Jeesuksen ristiä ja Hänen persoonaansa sydämessään etsimällä ja seuraamalla löytää turvakalliolle, Jumalan luo. Jeesus-nimi on lippu ja kallio.

En tiedä mitä Suomelle on tapahtumassa. Niin paljon on tullut varoittavaa profetian sanaa Jumalalta. Että tämä kansakunta on kääntynyt pois Jumalasta, eikä Hänestä piittaa, ei Hänen tahtoansa kysy, vaan muuttaa lakinsakin Jumalan sanan vastaisiksi, ei köyhistä, vanhuksista jne huolehdi, puhuu pahasti Israelista ja turvansa etsii kaikista mahdollista ihmistekoisista liittoumista, on myynyt itsenäisyyttänsä eikä kysy Jumalan neuvoa. Silloin ei todellakaan tiedä, kuinka kansan käy elleivät ihmiset tee parannusta ja käänny sydämessään Jeesuksen puoleen ja Jumalan puoleen, joka on Lippu.

Raamatunkohta alkoi sanoilla ”Älkää vavisko älkääkä peljätkö.” Onneksi on niin. Jumala on luvannut pitää huolen omistansa, tuli mitä tuli. Pelastuskalliolla on turvassa. Suomen peruskalliokin voi vavista ja järkkyä, mutta Jeesus-kallio ei vapise. ”Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan; minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni.” (Ps. 91:15)

Tandoorikanaa

Pimeän ja hiljaisen illan ajanvietoksi voisikin lähteä nyt seikkailemaan ajatuksissaan jonnekin kauas, kuumaan ja eksoottiseen paikkaan. Jonnekin – vaikka Intiaan. Ja siksi nyt Intiaan, että tässä lähiaikoina menin mukaan tilaisuuksiin, joissa oli vierailemassa eräs intialainen uskova. Hän tietysti puhui Raamatusta ja rohkaisi suomalaisia uskovia monin tavoin, mutta toki kertoi myös Intiasta jotakin.


Intia on maana jotenkin niin kovin vaikeasti käsitettävä, ainakin minulle. En nyt väitä että olisin sitä yrittänytkään kauheasti käsittää, mutta moni asia menee niin täysin yli hilseen. Liki 1,2 miljardia ihmistä on jo aika paljon – yli 200 kertaa enemmän populaa kuin Suomessa, n. 17 % kaikista maailman ihmisistä. Virallisia kieliä on hindin ja englannin lisäksi 22 ja ties kuinka monta vielä niiden päälle. Että kun vaihtaa vähän paikkaa maan sisällä, niin paikallisestakin tulee heti ummikko ulkomaalainen. Sitten on aivan käsittämätöntä köyhyyttä ja aivan käsittämätöntä rikkautta. Ja aivan käsittämättömiä uskonnonharjoitustapoja.

Intialainen vieraamme halusi herätellä suomalaisia näkemään maailmaa vähän oman napansa ulkopuolelle ja mielestäni siinä kyllä onnistui. Hän näytti esimerkiksi niin jäätävän videon, etten sitä oikeasti nähnytkään, koska aika alkuvaiheessa jo pistin kädet silmille. Jotkut pystyivät katsomaan, toiset eivät. Videossa oli hindupappeja, jotka saadakseen pahoilta hengiltä lisää voimaa söivät ihmisten ruumiita. Itse käänsin katseeni siinä vaiheessa sivuun kun vainajan kättä alettiin leipäveitsellä pilkkomaan haukkapalaksi. Sitkeämmät sissit katsoivat aterioinnin loppuun. Tarkennuksena vielä, että ihmistä ei oltu tapettu tätä tarkoitusta varten, mutta näin vainajaa sitten käytettiin (eikä siis ollut mistään nälänhädästä kyse vaan kulttimenosta). Jossain kuvassa taas oli mies joka oli pitänyt kättään taukoamatta ylhäällä jotain 20 vuotta ja sen oli näköinenkin käsi. Jotkut puolestaan roikkuvat puussa koko elämänsä ja ihmiset tulevat heitä koskettelemaan saadakseen voimia. Jossain temppelissa asuu satoja tuhansia rottia, jossain käärmeitä. Lapsiakin voidaan uhrata jollekin jumalalle tai hengille (joita on miljoonia). Näitä käsittämättömiä kertomuksia riittäisi varmaan vaikka kuinka paljon.

Suomalaiselle voi olla vaikea käsittää henkivaltojen todellisuutta, mutta Intiassa sitä ongelmaa tuskin esiintyy, koska ne mellastavat siellä aivan vapaasti. Demoniset voimat ovat täyttä totta ja ne voivat myös tehdä ihmeitä. Normaalistihan ihminen kai saisi kauheita tauteja tai kuolisi syödessään ruumiita (eikä niitä edes grillattu). Tai ei pystyisi pitämään kättä ylhäällä 20 vuotta. Jne jne. Luulen myös ettei oikein auttaisi asiaa, vaikka Suomesta lähetettäisiin paikan päälle joku tomera ravitsemusterapeutti kertomaan että nyt on pojilla ruokavalio aikas pahasti pielessä tai fysioterapeutti kertomaan että tuolle kädelle tekisi hyvää kyllä keppijumppa. (Tosin voisihan näitäkin konsteja kokeilla.. :) )Mutta niin, silti kun puhutaan henkivalloista niin taistelu on silloin henkivalloissa eikä mikään muu voi auttaa kuin Pyhä Henki - Jumalan Henki, joka on siellä missä Jeesuksesta puhutaan, Raamattua opetetaan ja missä Häntä rukoillaan. Jeesus vapauttaa henkivaltojen kahleista. Näitä kertomuksia on paljon Raamatussa ja käytännössä näin tapahtuu.

Näissä tilaisuuksissa saimme myös kuulla ihmeellisiä Jumalan tekoja Intiassa. Kuinka Jeesus parantaa sairaita ja kuinka kuolleita tulee eläviksi. Ja kuinka köyhiä autetaan. Mutta toisaalta myös kuinka Jeesukseen uskovia vainotaan, laitetaan vankiloihin ja tapetaan. Ja kuinka äärimmäisessä köyhyydessä Suomen mittapuuhun verrattuna kaikki tapahtuu. Että kuinka koiratkin ovat täällä niin paljon paremmin ruokittuja kuin monet intialaiset lapset.

1,2 mrd ihmisen maasta ei voi antaa kuin täysin suppeita ja yksipuolisia kuvia. Toisaalta Intiasta tulee mieleen koomisesti englantia puhuvat huippuälykkäät tietokonevirtuoosit – toisaalta se äärimmäinen kurjuus että pelottaisi mennäkin sinne oman ajatusmaailman takia, että jos se köyhyys ahdistaisi kauheasti. On helpompi olla ja sulkea silmänsä siltä että tässä maailmassa on tällaistakin. Ja sitten kuitenkaan ei haluaisi sulkea silmiään ja sydäntään. Ja haluaisi mennä sinnekin.

Summa summarum, on ihana tietää että Jeesus rakastaa intialaisia ja evankeliumi menee siellä eteenpäin ja Suomessakin voi rukoilla näitä asioita ja auttaa paikallisten seurakuntien toimintaa siellä taloudellisesti täältäkin päin. Ei varmasti ainakaan raha mene hukkaan, kun eurolla kaiketi siellä perhe saa päivän ruuat tai jotain semmoista.

Niin, ja se on surullista että monet ovat täällä niin innoissaan näistä perinteisen intialaisen uskonnollisuuden opettajista, kuten esim. Ammasta ja ties kenestä, näitähän riittää. Wikipediassa lukee että Intian valtion motto on: Vain totuus voittaa. Se on kyllä hyvä motto. Ja vain totuus voittaa. Hän joka sanoo, Minä olen tie, totuus ja elämä. Jeesus voittaa Intiassakin. Hän on jo voittanut. Valo voittaa pimeyden. Mutta tarvitsemme täällä näköjään jo intialaisia kristittyjä opettamaan suomalaisia, kun täällä ollaan pallo hukassa näiden asioiden kanssa. Vaan kiitos Herralle, että on tällaisenkin uskonveljen saanut tavata. Heti on samalla aaltopituudella kun on uskon ja hengen yhteys. Ei haittaa vaikka toinen olisi mistä vinkuintiasta kotoisin.

P.S. En oikein tunne näitä intialaisia ruokia, mutta hyviä ovat ja kanaa syödään paljon. Tandoorikana on perinteisesti saviuunissa valmistettu kana, joka on maustettu jugurttiin sekoitetuilla mausteilla. Sitä voisi joskus kokeilla.

Kun ei yhtään tiedä..

Mä en tiedä, en tiedä, en todellakaan tiedä - että mitä tehdä tässä elämässä. Että miks juuri minä olen syntynyt, mitä minä täällä palloilen, mitä tekisin, mikä olis mun juttu.. kun ei mikään realistinen innosta oikeesti..


Sain kirjeen talouskoulusta, että minut on hyväksytty sinne. No, se ei ollut yllätys, näin ajattelinkin tapahtuvan. Mutta tosiaan viikon päästä pitäisi sanoa viimeistään, että menenkö sinne ja nyt minusta kuitenkin tuntuu että en mene. Olen koko ajan ollut ihan kahden vaiheilla etten yhtään tiedä – on asioita puolesta ja vastaan. Soitin sinne eilen ja puhelu oli tympeä ja niinpä se sitten tietysti vaikutti heti siihen että vaaka kääntyy sille puolelle että en mene. Kun kyselin mahdollisuutta olla ajoittain pois, vastannut henkilö kyseenalaisti kovasti motivaationi. Kun kerroin ikäni ja koulutukseni, vastannut henkilö kyseenalaisti kykyni olla muiden opiskelijoiden - eli suurin osa 16-17 –vuotiaiden kanssa. Ja lopuksi muisti vielä painottaa että kyllä tänne aikuisiakin saa toki tulla, mutta että on paljon nuoria vailla opiskelupaikkaa. Hän siis osui kaikissa juuri niihin samoihin asioihin, mitä itsekin olen murehtinut: motivaatioita, vaikeuksia olla nuorten kanssa ja että pitäisikö kuitenkin nuorten saada opiskella mieluummin kuin minun. Lisäksi epäilen jaksamistani kaiken kaikkiaan. Oi voi.

Minulla on liki aina ollut se tunne että tämä maailma on muita varten, ei minua. Muut tuntuvat olevan niin innostuneita ja motivoituneita tekemisiinsä. Ja mua ei kiinnosta mikään, väkisin joutuu vain vääntämään paitsi että enää en jaksa vääntää ja nyt sitten vain on. Tämä kyllä tuntuu paljon paremmalta kuin se väkisin vääntäminen, mutta sitten kuitenkin tulee niitä ajatuksia, että ehkä jotain haluaisi tehdäkin vielä joskus. Ja sitten kun ei kuitenkaan ole mitään kiinnostavaa. Tai sellaista mitä oikeasti voisi.

Kyllähän sitä kaikkia juttuja on mitkä ehkä voisi kiinnostaa: Raamattu- ja lähetyskoulut Suomessa tai ulkomailla. Kristillinen vapaaehtoistyö ulkomailla. Mutta kun sitten on tuo maatila ja vanhat vanhemmat. On semmoinen olo etten kuitenkaan voi mennä mihinkään. Ja toisekseen en haluaisi mennä yksin. Ja ajattelen myös että jos ei ole onnellinen/tyytyväinen/levollinen/jotenkin ok siellä missä on, ei sitten ole oikein muuallakaan. Että haluaisi nyt löytää ensin elämänilon ihan täällä näin missä on. Ja motivoitua jostain lähelläkin olevista asioista.

Ulkomaiden lisäksi toinen ura mitä joskus ajattelen on kotiäidin työnkuva. Mutta se sitten taas törmää alkuunsa jo tietysti siihen ettei ole miestäkään. Ja muutenkin toisaalta tuntuu haastavalta yhtälöltä ulkomaahaaveiden kanssa. Silti olen ihan tyytyväinen että kuitenkin löydän tätäkin puolta itsestäni. Edes jonkinlaista halua äitiyteen. Kaupoissa tuntuu että näen jatkuvasti pikkuvauvoja ja lapsia – joskus aiemmin en ole heitä suurin piirtein huomannutkaan. Ja sitten kuitenkin tuntuu ettei minusta olisi siihenkään. Vaan silti en haluaisi ajatella niin. Äidin uraan liittyy pelkoja kaikkein eniten ja tavallaan kuitenkin se on olemuksessa sisimpiä toiveitakin. Niin sisin, etten ole sitä oikein halunnut aiemmin ajatellakaan.

Konkreettinen tekeminen on ollut minulle aina vaikeaa. On ollut suht helppo opiskella (vaikka nyt en jaksaisi sitäkään) ja tehdä juttuja paperilla, mutta käytännössä ja aikuisten oikeasti – se on minulle kamalan vaikeaa. Ei uskalla tai halua päättää, pelkää virheitä, tekee asioita suorittamalla eikä levosta käsin, toivoo vain että asiat olisivat ohi eikä osaa nauttia tekemisistä itsestään, väsyy kun stressaa koko ajan kaikesta. Tässä kaikessa tarvitsisi niin uudet asetukset ajatuksiin. Ettei tarvitsisi stressata. Että voisi olla oma itsensä ja siinä rauhassa tehdäkin juttuja eikä niin että pitäisi ansaita olemassaolon oikeutus tai muodostaa persoonansa tekemisen kautta. En osaa edes itselleni selittää sitä ihmeellistä ajatusvääristymää mikä liittyy liki kaikkeen käytännön tekemiseen. Siihen liittyy niin paljon asioita.

Minä nyt sitten vaan en kai muuta voi kuin jatkaa tätä olemaan opettelua. Psykoterapeutin luonakaan juttelemassa käyminen ei liene turhaa. Ja sitten tietysti ajattelee kuitenkin että Jumalalla on omat suunnitelmansa ja mahdollisuutensa. Että Hän johdattaa kuitenkin kaikenlaisten vaiheiden kautta. Kai se päämäärä kuitenkin on Taivas eikä joku hieno ura. Mutta kukapa ei kaipaisi mielekästä elämää ja mielekästä tekemistä. Ja ennen kaikkea rakkautta ja terveitä ja lämpimiä ihmissuhteita. Jeesus auta, mä en yhtään tiedä mitä mä teen ja mikä olis mulle oikeasti hyvää ja sopivaa.. Mitä mä teen vai vieläkö kauankin makaan tuossa sohvalla… vaikka meneehän se niinkin..marraskuun pimeässä ihan hyvin…

Tämän söpön kanaemon sain hiljan tuliaislahjana Argentiinasta. Luulin ensin kahta ruskeaa muniksi, mutta kyllä ne ovatkin tipuja. Kanaäiti tipuineen siis - ja ulkomailta. :)

Kansainvälisiä kanoja

Viime viikko oli minulla tosi hieno. Oli ihmeellistä olla pois näistä peruskuvioista. Olin viikon matkalla – Israelin ja Jordanian kiertomatkalla.


Jostain syystä olen jotenkin kiinnostunut ja innostunut Lähi-idästä. Israelissa ainakin minulla on joka matkalla ollut jotenkin hienoa. Aina se kutsuu ja vetää puoleensa, en sitä oikein voi ymmärtääkään. Tämä oli 4. matkani Israeliin (aina olleet viikon mittaisia). Ja taas haluaisi mennä sinne uudelleen. Se on niin pieni ja ihmeellinen maa täynnä mielenkiintoisia asioita.

Ensimmäistä kertaa olin nyt elämässäni myös Jordanian puolella – kaksi yötä siellä oltiin. Kauniita vuoristoisia maisemia oli sielläkin. Ja sitten toki myös paljon aavikkoa. Ja turistille ihmeellinen Petran kaupunki. Se oli kyllä elämys.

Jordania on Israelia toki kovasti erilainen. Jotenkin alkeellisempi monissa kohdin. En nyt miksikään suureksi Jordanian tuntijaksi kahdessa päivässä tullut, mutta ainakin jotakin sellaista näin mitä Israelissa ei ole: kanakaupat! Kun ajettiin kaupunkien läpi, niin väkisinkin huomasi muiden kauppojen ohessa pieniä putiikkeja, jossa sisällä oli häkkejä ja niissä istui valkoisia kanoja odottamassa ostajiaan. Valitettavasti bussi ajoi sen verran vauhdilla aina ohi, etten ollenkaan ehtinyt räppäämään valokuvaa näistä kaupoista. Toisaalta voi olla hyväkin etten ehtinyt, sillä näky olisi saattanut olla aika surkeakin. Olisi voinut tulla kanoja sääli.

En tiedä kanakauppojen toimintaperiaatetta – ostettiinko sieltä eläviä kanoja, jotka sitten tapettiin kotona vai tapahtuiko teurastus kaupassa vai olisiko sieltä saanut ostaa munivia kanoja kotiin. Veikkaan kuitenkin että kotiin olisi saanut ostaa elävän kanan ja valmistaa sen sitten siellä. Uusavuttomuudesta ei ainakaan voi paikallisia moittia. Aktiivista toimintaa nähtiin myös toisella tavalla bussin ikkunasta kun meneillään oli parhaillaan jokin islaminuskoon kuuluva juhla, jonka tapoihin kuuluu lampaan teurastaminen. Tienvarsilla näkyikin lampaan teurastusta ja suolistusta. Onhan siinä länsimainen aika ihmeissään.

Islamista ei ole helppo kirjoittaa. Tarvitsee olla niin kauhean rohkea, että uskaltaa ja minä en ole. Jotenkin pelkää sitä uskontoa. Se armottomuus tuntuu niin pelottavalta. Ja toisaalta haluan heti samaan hengenvetoon sanoa, että haluan kovasti rakastaa näitä ihmisiä. Ja rakastan. Jordanialaisetkin olivat aivan ihania – vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Muttei se tarkoita että tuo uskonto olisi ihana. Kunpa hekin voisivat tulla tuntemaan Jeesuksen ja armon ja anteeksiantamisen voiman.

Vaikea selittää, mutta jotenkin tämä oli minulle merkittävä matka. Vaikka mitään sinänsä erikoista ei siellä tapahtunut, niin silti jälkeenpäin on tuntunut siltä, että sai siellä olla Jumalan siunauksen sateissa. On ollut hyvä olla matkan jälkeen, parempi kuin pitkään aikaan. Nautin niin ulkomailla olosta. Jotakin elämäni kutsumusta koen siinä. Että jos joskus tulen jotenkin enemmän vielä olemaankin ulkomailla. Se on joku sisäinen toivekin. Jeesuksen asioilla ulkomailla. Mutta en taida olla vieläkään alkuunkaan valmis siihen. Ja silti se ajatus antoi uutta voimaa. Että jos elämäntehtävä vielä kirkastuisi ja saisi joskus kunnolla innostua jostain.

Israelin aurinko jäi paistamaan sisimpään ja matkan muistot kelautuvat vielä edessä. Varmaan tässä nyt pian arkeen mieli putoaa. Israelia ja Jordaniaa en kuitenkaan haluaisi unohtaakaan. Herra siunatkoon ihmisiä siellä.

Tämä kuva on erään Jordaniassa asuvan tuttavani torilta ottama. Tämä ei ole sama asia kuin ne kanakaupat mitä näin, mutta jordanialaisia kanoja kuitenkin. Vähän käy sääliksi käy näitä kanojakin – tuo laatikosta tuleva kaula on niin surkea.

P.S. Jerusalemissa yövyttiin hienossa hotellissa aikalailla keskustan alueella, mutta niin vain kuului kukon kiekuminen siellä, kun aamulla ikkunan aukaisin. Se oli hauskaa. Kotoinen ääni. :)

Sulkasato

Olin eilen raamattupiirissä, jossa juttelimme psalmista 103. Minua puhutteli erityisesti sen jae 5: ”joka [Herra] sinun halajamisesi tyydyttää hyvyydellään, niin että sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan.” Mietittiin mm., että mitä tarkoittaa ”sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan”. Että tarkoittaako se sitä, että saa uuden voiman ja on nuorekas ja voimakas kuin kotka vai että uudistuuko ihmisen nuoruus ja voima jotenkin samoin kuin kotkankin nuoruus uudistuu. Nyt tarvittaisiin taas parempia ornitologisia tietoja kotkan elämästä, millaisia vaiheita siinä on. Kovin lohduttava jae joka tapauksessa ymmärsi se sitten niin tai näin.


Kun en niin tiedä kotkista, niin parempi pysyä tutumpien lintujen parissa. Kenties kotkienkin sulat uusiutuvat samoin kuin kanojen. Kanojen elämässä ainakin on erittäin selkeitä vaiheita. Itse en vain ole päässyt pitämään kanoja niin kauan että olisin nähnyt niiden sulkasadon. Jos kanoja pidetään niin että valaistus tulee ulkoilmasta, on täysin luonnollinen asia, että syksyllä loka-marraskuussa tulee sulkasato-vaihe. Tässä lainaus kirjasta Siipikarjanhoito (Eklund 1970): ”Sulkasato on luonnollinen joka syksy toistuva ilmiö kanan elämässä. Silloin se pitää munintatauon ja vaihtaa kuluneen höyhenpukunsa uuteen.” Sulkasadossa kanat tavallaan lepäävät edellisen munintakauden rasituksista ja valmistautuvat uuteen. Ja ovat kurjan näköisiä.

Tuntuu, että itsellä on nyt niin tuo sulkasato meneillään. Näkeehän sen vaikka näistä blogeistakin, ei ole tänä vuonna tullut montaa kirjoitettua. Ja voimat ovat niin kovasti vähissä edelleen. Vanhat sulat ovat tippuneet pois ja on jotenkin paljas olo. Tuntuu että siitä mitä oli ennen, ei ole paljon jäljellä (ei enää yhtäkään ”sulkaa hatussa”), eikä vielä ole mitään uuttakaan tullut tilalle. Joskus ihmetellen ajattelee kun puhutaan, että 30-40 -ikäisenä on elämän ruuhkavuodet pienten lasten, työelämän ja taloremonttien keskellä. Itsellä elämä on mennyt niin erilaisia teitä, paljon hiljaisempia ja mutkaisempia yksinäisiä teitä, ettei ole siihen ruuhkaan päätynyt. Uutta vaihetta silti kovasti kaipaa, mutta ristiriitana sille on, että tuntuu koko ajan, ettei ole voimaa uuteen.

Olen nyt kerran käynyt psykoterapeutin juttusilla. Yhden kerran perusteella ei oikein vielä osaa sanoa muuta kuin että se on kallista.. Mutta jotakuta sellaista ihmistä tarvitsen, jolle asioita saisi purkaa ja nyt sitten päädyin menemään tuonne. Toivottavasti se ei olisi turhaa, vaan että voisi saada jotakin uutta hänenkin kauttaan. Se jää nähtäväksi.

Jatkan höyhenten pudottelua ja koitan jättää itseni Jumalan haltuun. Hän on luvannut pitää siipiensä suojassa ja niissä siivissä ei ole sulkasatoja. Jään odottamaan lupausta Ps: 103:5: ”Sinun halajamisesi hän tyydyttää hyvyydellään”. Varmasti nuoruus ja voimakin uudistuu, kun sydämen kivut tulevat hoidetuiksi. Uskon, että sulkasato kuuluu elämään.

Tahdon asia

Olen yrittänyt miettiä, että mitä elämässäni haluaisin ja mihin suuntaan seuraavaksi mennä. Jotenkin tämä on ollut todella vaikeaa. Kun tuntuu, etten ollenkaan tiedä, mitä itse haluaisin. Aivan kuin oma tahto olisi aivan hukassa tai sitten sen ääni niin pieni ja vaimea, että minulla on suuria vaikeuksia kuulla ja ymmärtää se. Mielen peittävät niin usein ajatukset siitä mitä muut ihmiset tahtoisivat ja joskus myös kuvitelmat siitä mitä ajattelee, että Jumala muka tahtoisi (vaikkei välttämättä yhtään tiedä mitä hän tahtoisi, mutta kuvittelee jotain). Siellä sitten jossain kasan alla piipittää myös oma tahto, mutta on sitä niin vaikea kuulla.


Hyvä esimerkki tästä on mielestäni tämä: Hain nyt menossa olevassa yhteishaussa talouskouluun, joka olisi 5 kk ensi keväänä. Hakulomake lähti, koska hakuaika pian umpeutuu, mutta itse en todellakaan tiedä haluanko sinne oikeasti vai en. Välillä siis ajattelen, että oikeasti haluan sinne ja että olisin kiinnostunut niistä asioista joita siellä opetetaan. Ja sitten taas välillä ajattelen, että olen hakeutumassa sinne vain siksi, että ajattelen saavani joidenkin ihmisten hyväksynnän, kun osaisin tehdä kotitalousasioita. Enkä ollenkaan pysty tunnistamaan että kumpi on totuus. Välillä tuntuu että molemmat. Mutta jos menen sinne päälläni ne motivaatiot, että menen sinne tavallaan toisten hyväksynnän takia, en kestä koko touhua vaan alan vihaamaan koko paikkaa ja paiskon vain itsevihassa kattiloita ympäriinsä. En vain kerta kaikkiaan tiedä, haluanko mennä sinne oikeasti vai en. Ja haluan mennä sinne vain, jos olen itse asiasta kiinnostunut. Joulukuun alussa pitää ilmoittaa ottaako opiskelupaikan vastaan. 2 kk siis aikaa tunnistaa, mistä tässä hommassa on oikein kysymys. Rukoilla että Jumala antaisi valoa pimeään sisimpään.

Olen kiitollinen tästä hiljaisemmasta ajasta, jossa on mahdollisuus enemmän kuunnella sisintään ja edes jotenkin opetella tuntemaan itseään. Kuka minä olen ja mitä oikein tahdon. Minun on ollut aina melko helppo sanoa ”Tapahtukoon Jumalan tahto” ja olen kyllä sitä tavallaan aina tarkoittanut niin sanoessani, mutta silti huomaan että osaksi se helppous johtuu vain huonosta itsetuntemuksesta. On helppo sanoa, tapahtukoon Jumalan tahto, kun ei edes uskalla ajatella että itsekin voisi tahtoa jotain. Tavallaan siirtää silloin vähän liiankin helposti asiat Jumalalle, tietyllä lailla näennäisesti. On paljon voimakkaampaa sanoa ”tapahtukoon Jumalan tahto”, silloin kun itselläkin on tahtoelämä. Silloin kyseessä on oikeanlainen nöyryys eikä mikään nöyristely.

Kai minulle jostain sitten joku tahtomisen pelko on tullut. Joku sellainen pelko, että jos tahdon jotain niin se kuitenkin otetaan pois ja sitten ei uskallakaan tahtoa mitään. Silloin sitten kyllä joutuu sellaiseen elämään kuin mitä minulla on ollut, että ei sitten elämässä oikein tapahdukaan mitään, kun ei tahdokaan mitään eikä uskalla tehdä päätöksiä. Tästä taustasta katsoen minusta tuntuukin nyt hyvin merkittävältä se, että irtisanouduin keväällä työstäni ja kirjoitan tätä omassa asunnossa. Jumala on vahvistanut minua, kun olen tällaisiin päätöksiin pystynyt. Muutama vuosi sitten minulla ei vielä olisi ollut kapasiteettia tähänkään.

Sitä olen vähän leikillänikin miettinyt, että jos olisin jo tähän mennessä jossain vaiheessa elämääni seissyt jonkun kanssa vihkijän luona ja minulta olisi kysytty että tahdotko ottaa henkilön x puolisoksesi niin olisinko vastannut että emmä vaan tiedä, sanokaa te muut. Että olisinko voinut vastata mitään todella oman tahtoni perusteella vai olisinko vastaillut vain jotain siksi että oletetaan vastailevan niin. No, tämä nyt on vähän hypoteettista, mutta jotenkin vain ajattelen että tahtoisin tahtoa koko kapasiteetilla eikä vain ihan pinnallisesti.

Samaa tahdon syvyyttä tietysti kaipaa suhteeseen Jumalaan. Ettei seuraisi Jeesusta vain siksi että uskovan jotenkin kuuluu tehdä niin ja muut olettavat niin tapahtuvan, vaan että sekin olisi täysin todellista ja selkeää mielelle. Että todella tahtoisin seurata häntä. Että todella tahtoisin rakastaa häntä ja ottaa vastaan myötä- ja vastamäet myös Jeesuksen seurassa. Että sydämessään todella olisi lujasti vakuuttunut sanoessaan Jeesukselle että tahdon seurata sinua, minne vain haluat minut viedä ja ottaa vastaan, mitä elämääni haluat antaa. Tänä päivänä tahtoni on vieläkin jotenkin tukossa, puolinainen ja pelkojenkin vallassa. Vaan uskon kuitenkin siihen, mitä Raamattu lupaa: ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi”. Sitä kohti tahtoen.

Selkärankaiset, osa 3

Yksi kestoaihe minulla muiden joukossa on niska- ja hartiakivut. Kesän aikana kävin 4 kertaa OMT-fysioterapeutilla. Niskoista otettiin myös röntgen-kuvat. Niska on todettu kyfoottiseksi eli kaularanka on jotenkin väärällä lailla suora, selkärangassa on skolioosia ja sitten erinäistä lihaskireyttä monessa paikassa. Mitään kovin vakavaa ei tässä vaiheessa vielä pitäisi olla, mutta ryhti ja niskan asento pitäisi saada hyväksi. Ja minä kun sitten kuitenkin aina vain retkotan enkä jaksa olla hyvässä ryhdissä. Miten päänuppi voikin olla niin painava kannateltavaksi.


OMT-fysioterapia lopetettiin ainakin toistaiseksi, koska siitä ei ollut tapauksessani tarpeeksi hyötyä (ja hoitaja oli niin fiksu että lopetti sen eikä rahastanut minua kuiviin). Nyt olen ollut kerran terveyskeskusfysioterapeutilla ja yritän aloittaa vuoden kestävää niskalihasten vahvistusohjelmaa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Yksi ongelma on se, että en sitten kuitenkaan ole aina jaksanut kunnolla tehdä ohjelmia. Tai sitten ne ovat vain pahentaneet tilannetta. Mutta silti olen kiitollinen että on tämmöisiä fysioterapeutteja, joille voi mennä ja joiden kanssa puhua tästä asiasta.

Joskus aiemmin en oikein edes tiennyt mitä fysioterapeutit tekevät. Ajattelin, että semmoisilla käy jotkut vanhat kääkät vain. Viimeisten vuosien aikana olen ollut ottamassa mielellään vastaan kaikki vinkit, mitä heiltä kuulee. Kun on asia tullut omakohtaiseksi. Ja että on edes joku joka tsemppaa ryhdikkäämpään elämään.

Ajattelen kyllä että mieli ja keho on tosi vahvasti yhteyksissä. Luulen, että jos mieleni ei olisi ollut niin masentunut ja lytyssä niin kehonikaan ei olisi niin lytyssä. Kun on olo, ettei haluaisi olla olemassa, vaan niin ettei kukaan huomaisi ja haluaisi liueta lattianrakoon, niin silloin ei kyllä pidä yllä hyvää ryhtiäkään vaan päinvastoin haluaa olla mahdollisimman pienenä ja lyttänäisenä. Kun ei ole elämän energiaa mielessä, ei jaksa liikkuakaan, vaan makaa loputtomasti vain sohvalla huonossa asennossa. Kun ihmisten kanssa on vaikea olla, viettää tietokoneen ääressä huonossa ryhdissä aikaa tuntitolkulla. Ja tietysti kun on koko koulu- ja työuran tehnyt istuen, kaiken kiitoksen saanut istumatyöstä. Ja sitten vielä kun sisällä on joku jännitystila, joka ei lähde pois. Kun ei osaa ollenkaan rentouttaa itseään näistä kiristyneistä lihaksista ja on joku kestojännitys koko ajan päällä. Että eihän se sitten valtava ihme ole, että paikat ovat kipeät ja kireät.

Määräisin itselleni toisen ihmisen lempeää kosketusta, jos vain suinkin sellaisen määräyksen voisin kirjoittaa. On ihmeellistä, että Jumala on tehnyt ihmiset niin riippuvaiseksi toisistaan. Joskus kun on ollut tilanteessa että joku on puhtaan lempeän rakkaudellisesti koskettanut, on heti huomannut kuinka stressitaso laskee ja keho rentoutuu. Tästä on varmasti tehty tieteellisiä tutkimuksiakin, mutta voin ainakin todistaa omasta empiirisestä elämästäni asian todeksi. Huomaan sen tietysti siksi niin helposti, että itsellä tällaisia tilanteita on ollut suhteellisen harvassa ja peruskireys niin suuri. Joskus Jumala on ihmeellisellä tavalla antanut tällaisia hetkiä, että on jaksanut eteenpäin. Olen kiitollinen jokaisesta kosketuksesta, joka on puhdas ja rakkaudellinen ja läheisyydestä, joka ei vaadi mitään. Niistä harvinaisista hetkistä, jolloin tuntuu, että lepää Jeesuksen rintaa vasten, kun lähellä onkin joku ihminen. Tuntuu, etten olisi tässä ilman näitä kallisarvoisia hetkiä matkan varrella.

Toisena asiana määräisin itselleni tietysti liikuntaa, mutta sitäkin jotenkin hyvässä seurassa, että jaksaisi eikä niin että se olisi pakkopullaa, joka heti lopahtaa, niin kuin minulle usein liikunnan kanssa käy. Liikuntaan innostavat ihmiset sanovat aina että pitäisi valita laji, josta pitää, mutta entä sitten jos ei pidä mistään? Jos on mieli niin raskas ettei pysty nauttimaan liikunnasta yhtään? Jos se on vain pakkopullaa ja endorfiinit eivät liiku ollenkaan? Jos siitä tulee suoritus kaiken muun suorittamisen ohella ja sitä kautta ahdistavaa? Jos olet elänyt ympäristössä jossa liikuntaharrastuksia on halveksittu? Ei ole ollenkaan itsestäänselvää pitää itseään hyvässä ryhdissä.

Mieli on nyt sen verran hyvä, että huomenna olen menossa pilateskurssille. Ja torstaisin käyn nykyään jumpassa, että on nyt sentään jotain. Ja kun näihin jaksaa mennä niin tarkoittaa se, että mielikin on paremmassa kunnossa kuin joskus aiemmin. Tosin on kyllä myös paremmin aikaakin mennä.

Vielä mietin kyllä mistä saisi tsempparia lässähtävälle mielelle. Fysioterapeutti kun ei valitettavasti hoida sitä puolta. Ja kun ei ole sellaista ystävää kuka tsemppaisi liikkumaan, niin ei kyllä ole sellaistakaan joka kannustaisi elämässä muutenkaan. Olen miettinyt jollekin terapeutille menemistäkin vielä. Sielunhoito- tai psykoterapeutille tai jollekin semmoiselle, jonka kanssa voisi keskustella mielen lässähdyksistä ja skoliooseista. Kun kerran semmoisiakin ihmisiä on. Ja ihan tavallisien ihmisten elämää varten. Ihan minuakin varten. Se on ollut hyvin vaikea käsittää, mutta toisaalta on suuri helpotus tietää, että apua kuitenkin on mahdollisuus saada, jos tuntuu, ettei jaksa elää. Silti ei ole itsestään selvää kelle, miten ja mihin mennä. Kuka voisi olla aidosti - edes työnsä puolesta - kiinnostunut minun asioistani?

Tämä on tämmöistä. Välillä jaksaa pitää itseänsä ryhdissä ja mielikin on hyvä ja välillä sitten lässähtää niin totaalisesti ja on aivan masennuksen syövereissä ja täysin voimaton ja ahdistaa vain. Mutta kuitenkin, jos sittenkin, voisiko olla, että olisiko tämä elämä ihan myös minua varten? En ole siitä vielä ihan varma, mutta joskus uskaltaa hetken ajatella niinkin.

Persoonahautomo

Vähitellen alkaa ehkä konkretisoitua tämä toimistotyöstä tehty irtisanoutuminen. Tosin hyvin vähitellen. Mutta jos en olisi keväällä irtisanoutunut, niin tällä viikolla olisin vaihtanut paikkakuntaa ja aloittanut taas työt siellä. Ja nyt sitten olenkin edelleen täällä. Ja kirjoitan blogia - keskellä kirkasta arkipäivää. Päätös tuntuu oikealta edelleen.


Päivissä on kyllä ihan tarpeeksi ohjelmaa. Mitään tekemistä en kaipaa yhtään enempää. Nytkin miettii, että onko liikaa. Mutta kyllä harrastukset ihan hyviltäkin tuntuvat. Aloitin Raamatun heprean kurssin ja sitten yhden jumpan. Aloitin myös neulekerhon, mutta saa nähdä jatkanko sitä. Ja sitten on paras eli Raamattupiiri.

Kuitenkin haluaa edelleenkin paljon vain miettiä ja pohtia ja kuunnella sisintään. Nautiskelin kovasti eväistä, joita sain nyt viimeksi lukemastani kirjasta eli Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut – Elämän paradoksit –kirjasta. Siinä oli itselle oikeasti uusia oivalluksia ja mielestäni suurta viisautta.

Hellstenin kirjassa on hyvin paljon erilaisia juttuja, jotka puhuttelevat, mutta itselle jäi ehkä päällimmäisenä mieleen ihmisen persoonallisuus ja persoona. Hellsten kirjoittaa, että ihminen löytää identiteettinsä löytäessään heikkoutensa ja että kukaan ei voi olla heikko, ellei hänen ympärillään ole rakkautta. Rakkaus synnyttää persoonan. Oman persoonan menettäminen johtaa aina myös rakkauden menettämiseen, koska rakkaus on persoonan ominaisuus. Kysymys Jumalasta on syvimmiltään kysymys rakkaudesta. Jos ei usko olevansa rakastavan Persoonan eli Jumalan kantama, ei uskalla elää. Sisäisesti turvaton ihminen joutuu välttämään elämää.

Tiedostan itsessäni selvästi persoonan menettämisen. Hellsten kuvaa kirjassaan, kuinka rakkauden kokemuksia vaille jääneet ihmiset hylkäävät itsensä ja ovat valmiita menettämään ja muuttamaan persoonallisuuttaan kaivatessaan rakkautta ja hyväksyntää. Kun ihminen pukeutuu kuoreen, joka ei ole totta, mutta johon hän rakkaudenkaipuussaan joutuu turvautumaan, ihminen menettää persoonallisuuttaan ja todellisuudessa alkaa torjua rakkautta, koska hän ei paljasta heikkoa sisintään. Kukaan ei voi todella rakastaa häntä, koska hän ei näytä todellista herkkyyttään tai luonnettaan ylipäätään. Lapsen selviytymismekanismista tulee aikuisuuden myötä todellinen ansa ja eristäjä.

Kaksi ja puoli vuotta sitten, kun menin erääseen keskusteluryhmään, aloitustilanteessa jokainen sai valita pöydältä pienen esineen ja kertoa sitten kuinka se kuvaa itseä. Muistan valinneeni liskon näköisen otuksen, jonka kuvasin kameleontiksi, joka aina vaihtaa väriä tilanteen mukaan. Hellstenin kirja palautti tämänkin puolen esiin. Kuinka inhottavaa on se, kun jotenkin on joka ihmisen kanssa vähän erilainen. Että ulkokuori muuttuu aina se mukaan kenen kanssa on ja toisen mielipiteet ja tunteet vaikuttavat liiallisesti. Kun ei uskalla olla oma itsensä tai ei oikein tiedäkään millainen se oma itse olisi. Omat rajat ja itsetuntemus on hukan teillä. Persoona on liuennut jonnekin tässä matkalla. Ja rakkaus sen myötä. Jäljellä on tyhjä ja voimaton olo. Kumiseva vaski.

Vaan en tietenkään ajattele, että persoona kokonaan kadonnut olisi. Kyllähän se mukana edelleen on. Ja varmaankin kovasti huutamassa ja kaipaamassa esille pääsyä. Itse asiassa luulen, että se persoona on aika vinkeä tyyppi. Radikaali ja kantaa ottava. Tulisielu, mutta myös lempeä. Kyllä se nytkin aina joskus on esillä, mutta arjessa kuitenkin usein piilossa. Toivon, että kuitenkin se olisi vielä joskus päivittäin elossa. Muuten kuolen.

Hellsten kuvaa kirjassaan avun askeleiksi pelkoja päin menemistä. Hän kirjoittaa, että tekemällä sitä, mikä pelottaa, ihminen kutsuu elämän luokseen ja herää näin henkiin. Aikuiseksi kasvaminen on niiden sisällä olevien kuvien uhmaamista, jotka ovat peräisin meidän lapsuudestamme.

En oikeastaan voi kuvitella pelottavampaa asiaa, kuin että olla oma itsensä. Ja kuitenkin näyttää siltä että siihen elämä minuakin kutsuu. Että siihen Jumala kutsuu. Että siihen Rakkaus kutsuu. Totuutta salatuimpaan saakka. Ja Rakkaus joka karkoittaa pois kaiken pelon. Jään ihmettelemään. Luulisi että elävä persoona kuitenkin jossain vaiheessa voittaa suojakuorihökötyksen. Että untuvikko tulee kuoresta pihalle, kun valmis on.

P.S. Tämän kirjoituksen päätteeksi sopiikin hyvin Munamiehen "Haudo mua" -laulu :)

http://www.youtube.com/watch?v=87G4RsWIZZY

Romahduksia ja nälänhätää

Mediassa muistellaan tänään kovasti 10 vuoden takaisia tornien romahduksia ja niiden n. 3000 kuolonuhria. Jännä, miten ihmiselle jääkin niin hyvin mieleen, missä oli, kun jonkun tällaisen pysäyttävän uutisen kuuli. Itse muistan olleeni palannut Helsingin Viikkiin asunnolleni opiskeluja varten, purin tavaroitani, telkkari oli auki ja sieltä asiasta näin ja kuulin.


Sen sijaan sitä en ollenkaan muista missä olin, kun kuulin nyt meneillään olevasta nälänhädästä Somaliassa ja sen naapurimaissa. Kuolleita lapsia on kai jo yli 30 000 ja kerrotaan että vuoden loppuun mennessä kuolleita voi olla 750 000, jos apua ei saada perille. Miksei tämä pysäytä niin paljon? Ehkä siksi, ettei minulla ole aavistustakaan miltä tuntuu olla nälkäinen päivästä toiseen. Ja tietysti siksikin että nälänhätäuutisia on kuullut ennenkin.

Luin hieman nälänhädästä erään avustusjärjestön sivuilta. Siellä oli myös Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Elie Wieselin eräässä tilaisuudessa pitämä puhe, josta tässä pieni katkelma :

”Nälkä ja nöyryytys. Nälkäinen ihminen tuntee äärimmäistä häpeää. Kaikki halut, kaikki pyrkimykset ja kaikki unelmat menettävät merkityksensä, ja ajatukset kiinnittyvät yksin ruokaan. Voi olla, että olen todistamassa jotakin sellaista, jonka olen itsekin kokenut, tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina - nälän mitätöimät ihmiset, nälän halventamat ihmiset eivät pohtineet teologiaa, he eivät ajatelleet Jumalaa tai filosofiaa tai kirjallisuutta. He ajattelivat leipäpalasta. Heille leipäpala oli Jumala, koska tuolla hetkellä yksi ainoa leipäpala täytti heidän koko maailmankaikkeutensa. Kun nälkä halventaa ihmisen, myös hänen henkensä surkastuu. Hänen kaikki ajatuksensa kohdistuvat leivän hankintaan. Hänen rukouksensa kohdistuvat kupilliseen maitoa.


Tästä on seurauksena häpeä.


Heprean kielessä sana nälkä liittyy häpeään. Profeetta Hesekiel käyttää ilmaisua "Kherpat raav" - nälän häpeä. Raamatussa puhutaan kaikenlaisista sairauksista, luonnonmullistuksista ja katastrofeista, mutta ainoa asia, jonka Kirjoitukset yhdistävät häpeään, on nälkä - nälän häpeä. Häpeää ei yhdistetä sen paremmin sairauteen kuin kuolemaankaan, ainoastaan nälkään. Ihminen kykenee elämään tuskiensa kanssa, mutta yhdenkään ihmisen ei pitäisi joutua kärsimään nälästä.”

Joskus kun paastoaa, voi tuntea nälän. Mutta se ei ole yhtään sama asia, koska se on vapaaehtoista ja tietää, että ruokaa saa, heti kun sitä haluaa, niin paljon että on täynnä. Ainoa asia, minkä pystyin yhdistämään yllä olevaan tekstiin oli rakkauden nälkä. Ja se sama häpeä, jonka valtaa joutuu, kun joutuu elämään rakkauden nälänhädässä. Molemmissa ollaan niin ihmisen perustarpeiden äärellä. Leivän ja rakkauden. On vaikea tai suorastaan mahdottomuus keskittyä kauheasti muuhun, kun jommankumman suhteen elämä on aivan nälkärajalla. Kun ajattelee vain, mistä saisi rakkautta. Kuka sanoisi lempeän sanan ja koskettaisi hyväksyvästi. Kun elää pienestä suupalasta toiseen, mutta aina on nälkä. Ja niin suuri häpeä siitä. Kun tuntuu, että aina on kerjuulla ja odottamassa, josko tämä päivä muuttaisi kaiken. Antaisi sen, mitä tarvitsen elämiseen.

Mitä kaikkia valtavia fyysisiä ongelmia puutteellinen ruokavalio aiheuttaakaan. Ja mitä valtavia sielun ongelmia rakkauden nälänhätä aiheuttaakaan.

Toisaalta maailma on niin ”pieni” ja sähköisten yhteyksien päässä melkein jokainen. Ja kuitenkaan en voi netin kautta välittää jääkaappini sisältöä kellekään. Ja vaikka kuinka imuroisin kaikki tiedostot ja ohjelmat, mikään niistä ei antaisi elämääni rakkauden kosketusta. Ruokaa ja rakkautta ei siirrellä netissä.

Ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon, mutta nyt minun pitää lähteä syömään. Vaikkei ole niin nälkäkään. On vain kello sen verran että on ruokailu sovittuna. Osaako siitä olla kiitollinenkaan?

Paluumuuttajan painajainen

Syksy saa ja aiheuttaa kaikenlaista. Esimerkiksi sitä että Jumala on vaikuttanut minussa nyt enemmän innostusta liikuntaan kuin todella pitkiin aikoihin. Jopa siinä määrin, että olen käynyt syksyn alun ratoksi muutamilla alkaneilla jumppatunneilla. Yksi näistä tunneista pidettiin kotipaikkakunnan ammattikoulun liikuntasalissa ja siitä seurasikin yllättävän paljon ajatuksia.


Lukioaikana kävin silloin tällöin iltaisin jumpissa tuossa samaisessa ammattikoulun liikuntasalissa. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, löysin sieltä taas itseni jumppaamasta. Ja sitten kun mietin, että mitä tässä välissä on tapahtunut ja missä tilanteessa nyt olen, niin jotenkin tuli ensin vain syvä itku. Tämä 15 vuotta ei ole mennyt ihan niin kuin itse olisi toivonut. Päällimmäisinä muistoina olivat vain kärsimykset. Pettymykset ja surut. Ja suurimpana suruna tietysti se, ettei ole kyennyt läheisiin ihmissuhteisiin. 15 vuotta asuin muilla paikkakunnilla opiskelun ja työn perässä. Aina yksin. Ei puhettakaan mistään vakavasta parisuhteesta tai perheestä. Ja nyt sitten olen tekemässä samoja vatsalihasliikkeitä samassa paikassa kuin 15 vuotta sitten. Tuolloin luulin, että elämä jotenkin vain vie eteenpäin. Että kun lähtee opiskelemaan, niin kyllä sieltä sitten jostain puolisokin löytyy. Mutta ei se sitten ihan mennytkään niin.

Minulla on ollut paljon hyviä ja ihmeellisiä hetkiä viimeisen 15 vuoden aikana. Mutta silti oli melkein erikoista huomata, kuinka tuossa jumppatunnilla ei oikein tullut mitään mieleen. Vain tyhjyys siitä että 15 vuotta on kulunut eikä tunnu olevan siitä mitään konkreettista. Oli muistoja ihmisistä sieltä ja täältä – kipeitä ja hyviä muistoja, mutta jotenkin kuitenkin enempi muistoja kuin tämän päivän konkretiaa. Ainoa asia, mikä oli erilaista jumppaajan ajatuksissa nyt kuin 15 vuotta sitten oli Jeesus. Häneen minä olen saanut tutustua. Hän on tullut elämääni sitten lukiovuosien. Ja hän on konkreettinen, vaikkei olekaan nyt silminnäkyvä. Hän rakastaa minua, vaikken muilta kivuiltani ja peloiltani ole rakkauttaan pystynyt ja uskaltanut kunnolla ajatella tai kokea. Hän on auttanut jaksaa elämään ja antanut toivoa, kun sitä ei ole missään muualla ollut. Hän on ollut valo ja tulevaisuuden toivo minun muuten niin säkkipimeässä mielessäni. Ja Hän on ainoa toivo tänäänkin. Kunpa en toivoani enää muuhun yrittäisikään laittaa. Ihmisrakkauden toivoon joka pettää kerta toisensa jälkeen.

Syksy tuo nyt sitten konkreettisen muutoksen aikaisempien vuosien elämään. Niin monena vuotena aikaisemmin olen syyskuussa muuttanut työpaikkakunnalle talvikaudeksi. Tänä vuonna en nyt sitten muutakaan. Olen onnellinen siitä, ettei nyt tarvitse muuttaa, mutta kyllä minä täälläkin vähän hukassa olen. Kun tuntuu, että vain ajelehdin ja ajelehdin. Motivaatio ja voimat erinäisiin tekemisiin ovat edelleen aivan hukassa ja olemattomat. Koen, että minulta odotetaan asioita, joita en haluaisi tehdä tai joihin en pysty. Stressitasot ovat edelleen aivan liian korkealla, vaikka toisaalta en tee kauheasti mitään - kunhan murehdin vain. Paljon on vielä solmuja selvittämättä. Tavallaan pelottaa, että mitähän tästä syksystä oikein tulee. En pysty ottamaan vastuuta asioista, joihin minulla ei ole motivaatiota ja kun ei ota vastuuta, niin käyttäytyy kuin pahainen kakara eivätkä asiat silloin oikein toimi kauhean hyvin käytännössä ja on paha mieli itsellä ja muilla. Tätä ihmettelyä tullee riittämään.

Mutta on tässä ollut kivojakin hetkiä. Eilen sain uuden kana-asukin talvikanalaani! Pidettiin pientä rukous- ja palaverihetkeä muutamien paikallisten uskovien kanssa, mikä oli innostavaa ja ihanaa. Lahjaksi sain uuden kauniin kanan :). Väkisin tuli myös muisteltua hieman päivälleen tasan kahden vuoden takaista ”kanakauden päättäjäiset” tapahtumaa kaikkine hassuine juttuineen ja siunaavine iltakokoushetkineen. Näin jälkeenpäin ajateltuna se päivä kuuluu kyllä ehdottomasti omien huippupäivieni joukkoon tässä viimeisen 15 vuoden aikana.

Päivä kerrallaan pitää nyt sitten vain yrittää orientoitua tähän uuteen syksyelämään ja luottaa Jumalan johdatukseen. Ihan tämmöisenä paluumuuttajanakin.

Uusi kana on jotenkin niin kaunis ja onnellinen kanarouva. :)

Brainstorming

Kesä on aika pitkällä. Aiempina vuosina olen kovasti miettinyt tässä vaiheessa kanoista luopumista. Tänä vuonna ei ole sitä asiaa mieltä painamassa. Ja ehkä murheita muutenkin pikkuisen vähemmän.


Kovasti olen kyllä taas kaikkea miettinyt. Liikaa varmasti, mutta minkäs teet kun aivot vain pyörii ja pyörii. Miettimistä tuntuu riittävän niin kauheasti. Ja likipitäen aina samasta aiheesta. Omasta elämästä. Odotan ihmetellen että voisiko vielä tulla sellainenkin aika että olisi päässyt tästä itsensä ympärillä pyörimisestä ja voisi alkaa elämään jotenkin oikeasti ja muuhunkin keskittyen. Kenties sekin tulee, mutta kai nyt sitten näiden pohdintojen aika on, kun kerran ne mielessä ovat ja aikaakin on.

Olen miettinyt paljon ihmisen mieltä. Omaa mieltäni. Sitä kuinka paljon siellä pyörii kaikkea aivan sontaa. Syntisiä ajatuksia. Pelkoja. Monenlaista masentavaa. Olen rukoillut mielen uudistusta, josta Room. 12:2 mainitsee. Mielen kupeiden vyöttämistä, josta 1. Piet. 1:13 kirjoittaa. Ettei aivan kaikki ajatukset vain rehottaisi miten sattuu, vaan että voisi edes yrittää hallita niitäkin. Olla hyväksymättä pahoja ajatuksia ja nähdä ja tunnustaa ne synniksi. Omille ajatuksilleen on niin helppo olla sokea. Varsinkin kun on lapsesta saakka ajatellut itsestään ja muista pahoja ajatuksia. Sitä on niin vahvasti hellinyt omaa ajatusmaailmaansa. Ja kun on jäänyt jotenkin hiljaiseksi ihmiseksi, nämä pahat ajatukset eivät niin helposti tule ulos ja toisten tietoisuuteen, niin sitten niitä voi itsekin huomaamattaan kantaa vuosikausia. Eihän niitä ole tiennyt kuin Jumala. Ihmeellistä on hänen rakkauden armonsa syntistä kohtaan. Ettei hän osoittele syntejä sormella, vaikka ne tuntee ja tietää. Että hän rakastaa ja haluaa vain auttaa ja vapauttaa.

Olen rukoillut anteeksiantavaista sydäntä. Anteeksiantaminen on jotenkin omalle sydämelle niin suorastaan vierasta ja outoa. Hyvä kun edes ymmärrän mitä se tarkoittaa. Ja kuitenkin tiedostan, että asiassa ollaan yhden suurimman salaisuuden äärellä, mitä ihmisen onnellisuuteen tulee. Ja Jeesuksen opetuksen ja toiminnan ja ristintyön ytimeen. Jeesus kuoli minun kaikkien mahdollisten syntien tähden ja Jumala antaa minulle kaikki syntini anteeksi. Menneet ja tulevat. Minun ei tarvitsisi kantaa syyllisyyttä mistään asiasta. Ja miksi kuitenkin kannan? Jumalan edessä olen puhdas. Jumala taas käskee antamaan synnit anteeksi sellaiselle joka on rikkonut minua vastaan. Etten kantaisi kaunaa ja katkeruutta, vihaa ja kostonhalua, vaan antaisin anteeksi. Vihaamalla pilaan oman elämäni ja suhteeni muihin. Ja sitten huomaan kuinka tiukassa jotkut asiat itsessäni ovat. Haluaisin haluta antaa anteeksi, ja joskus haluankin haluta, mutta ensisijaisesti huomaan etten aina niin kauheasti kuitenkaan halua. Saatan haluta sitä, että ihmiset maksavat kärsimisellään kun ovat kohdelleet minua kaltoin. Ja sitten kuitenkin haluaisin voida olla rakkauden puolella ja Jeesuksen puolella. Armon ja anteeksiantamisen puolella. Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Ei ole minun sydämessäni mitään hyvää. Vain Jeesus on hyvä, ei kukaan muu.

Mietin syntisyyttäni nykyään enemmän ja olotilani on huomattavasti parempi kuin joskus aikaisemmin. Joku ihmeellinen vapautuksen asia on kätketty tähän juttuun. Siis että kun näkee ja tunnustaa syntejään, niin helposti voisi ajatella, että ihmisellä menee silloin kauhean huonosti, vaan todellisuudessa näyttääkin menevän juuri päinvastoin. Kun tunnustaa Jumalalle, että on paha, niin hän tulee apuun ja auttamaan ja fiilis onkin hyvä, suorastaan kevyt. Jos taas ajattelee, että onhan se ihan inhimillistä vain ajatella pahoja ja vähän sanoa ja tehdäkin niitä ja mitäs tunnustamista siinä on Jumalan edessä, niin sitten ei tapahdukaan mitään ja roikkuminen samassa tilassa jatkuu. Tämä on kaiketi kirjoitettuna 1. Joh. 1:8-9 näillä sanoilla: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”

Se, että Jeesus on kuollut syntieni tähden on maailman suurin asia. Meinaa vain olla niin suuri, ettei alkuunkaan tahdo mennä ymmärryksen puolellekaan kunnolla koko juttu. Ja asian sovellukset omassa elämässäni. Armollinen suhtautuminen itseensä ja toisiin, koska itse olen armahdettu Jumalan edessä. Uskon silti että pikkuhiljaa Jumala ajaa päivityksiä meikäläiseenkin tässä asiassa. Että saa yhä syvemmin ja syvemmin ymmärtää. Viattoman Jumalan Pojan veriuhrin merkitystä. Ei kai se aukea kuin tätä elämää elämällä ja rehellisesti ihmisenä olemalla. Niin hirvittävän vaikealta kuin se usein tuntuukin.

Vapauden ihmettä

Pitkästä aikaa taas blogissa. Tämä kesä on ollut ainakin kirjoittamisen suhteen erilainen kuin kolme aikaisempaa. Vähemmän kotkotusta ja enemmän omia henk. koht. pohdintoja, joita ei kaikkea ole tarpeellista kirjoittaakaan.


Tuntuu kuitenkin siltä, että jotain on tapahtunut taas sitten edellisen kirjoituksen. Sain viettää viikon Raamatun äärellä ja uskovien parissa eräässä ”Raamattuviikko” – nimisessä tapahtumassa. Olen valtavan kiitollinen Jumalalle siitä viikosta. Tuntui, että Jeesus todella hoiti meitä kaikkia siellä mukana olleita. Nyt jälkeenpäin on ollut jotenkin sellainen olo aivan kuin olisin vapautunut jostain mikä on minua sitonut. On ollut kevyt olo. Ja vapaa olo. En muista koska olisin kokenut tällaista vapaudentunnetta elämässäni. Kenties sellaista ei ole koskaan ollutkaan.

Viikko tarjosi mahdollisuuden kertoa omista kivuistaan ja synneistään muille. Siitä olin erityisen kiitollinen. Monet rukoilivat minunkin puolestani. Jotakin ihmeellistä Jeesus siellä teki. Otti siteitä pois. Jotenkin siellä tuli kohdalle: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9) ja lupaus Jeesuksen toiminnasta: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta.” (Luuk. 4:18-19).

Minä nyt sitten vain ihmettelen tätä vapautta. Aiemmin on ollut niin sidottu olo, kaikki likipitäen pakkoa mitä elämässä vastaan tulee. Ja nyt sitten tuntuu että onkin mahdollisuuksia. Valinnanvapautta. Eikä pakkoa sinänsä. Ihanaa vapaaehtoista kaikki. Jeesuksen seuraaminenkin. Hän ei pakota ketään itseään seuraamaan.

Jotenkin yksi oivallus tuolla viikolla oli se, että Jeesus todella meni vapaaehtoisesti ristille. Rakkauden tähden. Olen ehkä aiemmin jotenkin ajatellut, että se nyt vaan kuului Hänen toimenkuvaan. En ole käsittänyt kunnolla, että se oli täysin vapaaehtoista ja Hän olisi voinut todeta Isän kanssa että jätetään ihmiset synteihinsä, meillä on ihan kivaa täällä taivaassa keskenämme. Mutta rakkaus oli niin suuri, että Hän tuli ihmiseksi ja vielä otti kidutuksen ja kuolemankin rakkauden takia vastaan. Siinä tosiaan riittääkin ihmettelemistä loppuelämäksi. Itse ainakin olen ollut jotenkin niin tukossa ja lukossa rakkauden suhteen, etten ole tätäkään asiaa pystynyt oikein aiemmin edes käsittämään. Sitten sitä onkin etsinyt rakkautta vääristä paikoista. Vaikka todellakin mistään ei suurempaa rakkautta voi löytää kuin Jeesuksesta ja ristiltä. Se on niin käsittämätön ja kaiken yli menevä rakkaudenosoitus, että yleensä ihminen mieluummin torjuu koko asian, kuin alkaa sitä edes miettiä. Jumala Ihmisenä ja uhrattuna että jokaisella joka häneen uskoo olisi iankaikkinen elämä. Ja kun tämä ei ole fraasi vaan faktaa. Mutta aika hitaasti ymmärrettävä totuus. Ja todellakin totta on: ” Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)

Tuntuu siis tosiaan ihmeelliseltä tämä vapaus. Enkä oikein tiedä miten tästä eteenpäin nyt sitten eläisinkään :) Katselen kansalaisopiston jotain kursseja ja muitakin mahdollisuuksia on. Paljon mahdollisuuksia! Kiitos Jeesus tästä vapaudesta! En olisi uskonut että tällaista avaran paikan olotilaa voi oikein minulle tullakaan.

Pelkokerroin

Heinäkuu alkaa olla jo melkein finaalissa tältä vuodelta. En oikein tiedä mihin se kuukausi meni. Tai tiedän kai kuitenkin: asioiden pohtimiseen pääasiassa – ei siinä oikein energiaa ole kunnolla muuhun jäänyt.


Vaikka raskaiden asioiden pohtiminen on raskasta ja toivon, että tämä vatkaus joskus loppuisikin, olen kuitenkin kiitollinen Jumalalle siitä, että on ollut tavallaan aikaa rauhassa ajatella. Eihän sekään mikään itsestäänselvyys ole, että on aikaa ajatella rauhassa ja omissa oloissa ilman että joku velvollisuus on koko ajan kaatumassa päälle.

Viimeisin tietynlainen ”aarrearkku” mitä olen ollut penkomassa, on ollut omien pelkojeni varastot. Kun uskalsin avata pelkokomeron oven, niin sieltähän pöllähtikin esille vaikka mitä pelottavaa. Ei ihme, että olen niin perusjännittynyt ihminen, kun kerran pelkovarastot olivatkin ihan täynnä.

Löysin pelkokaapista jos jonkinmoista pelkoa, mitä en olisi uskonut siellä olevankaan. Moni pelko oli sellaista, millä ei ollut mitään todellisuuspohjaa, mutta silti se oli kaapissa säilössä. Huomasin esimerkiksi pelkääväni semmoista, että Jeesus pakottaisi minua johonkin mitä en haluaisi ja sen takia suhde Herraan on jäänyt jotenkin etäiseksi. Kun pelon otti esiin, ymmärsin sen olevankin ihan höpö juttu ja perustuvan jollekin lapsuuden pelolle siitä kun jotkut ihmiset ovat pakottaneet minua johonkin. Olin sitten keksinyt mielessäni että Jeesuskin on samanlainen pakottaja ja siksi olen väärällä lailla pelännyt Häntä. Oli jotenkin kovin helpottavaa ymmärtää, että Hän oikeasti olekaan mikään pakottaja vaan aivan päinvastoin. Luulen että monien muidenkin ihmisten käsitys Jumalasta saattaa olla aivan vinoutunut sen perusteella minkälaisen käsityksen Hänestä on saanut muiden ihmisten välityksellä. Mutta onneksi koko ajan on mahdollisuus tutustua lisää ja lisää ja huomata että Jeesus on oikeasti aika ihana ja suloinen. Niin ihana ettei sitä meinaa ihminen voida käsittää, että semmoinenkin persoona voi olla. Ihminen kun niin helposti haluaa etsiä vikoja jokaisesta – Jumalastakin.

En nyt todellakaan väitä, että olisin jotenkin vapautunut vielä kovinkaan paljon peloistani, mutta kuitenkin oli hyvä nyt huomata edes jotain siitä todellisuudesta ja nähdä kuinka paljon pelot hallitsevat. Kun pelon itse havaitsee, onkin jo vähän helpompi elää sen kanssa, koska voi ajatella että pelko ei ole Jumalan antama asia eikä minun oikeasti tarvitse pelätä ja elää pelon mukaan. Joskus huomaan että pelkään vähän niin kuin ”varmuuden vuoksi” aivan kuin pelko tai pelokas olotila jotenkin suojelisi minua joltakin. Sekään ei pidä paikkaansa ja on vain haitallinen ajatusmalli, koska silloin kerään vain pelkoa itseeni. (Enkä tietenkään tässä nyt tarkoita mitään tervettä pelkoa, onhan se hyvä pelätä jos vaikka kävelee keskellä autotietä, vaan puhun semmoisista turhista peloista, jotka oikeasti rajoittavat elämää väärällä lailla – kuten esim. ihmispelko ettei pysty ystävyyssuhteisiin tai hoitamaan asioitaan sen takia jne..)

Koitan nyt sitten ihmetellä elämääni tässä pelkoviidakossa ja rukoilen, että Jumala antaisi ymmärrystä siitä, ettei oikeasti tarvitse pelätä eikä niin montaa asiaa turhaan kierrellä kuin mitä olen kierrellyt. Silti opittuja tapoja ei ole ihan helppo purkaa – pelkokin on ehkä myös vähän tapa ja se on muokannut persoonallisuuttakin aika paljon, kun se on vuosikymmeniä jo vaikuttanut. Koitan elää kuitenkin siinä uskossa että Jumala tähänkin asiaan valoa antaa ja pelkoja voi hälventää ja poistaa.

Mut joo – muutaman päivän päästä olen lähdössä reissuun ja sekin kyllä pelottaa. Että jos tulee jotain ettei pääsekään matkaan tai jos siellä tulee kauheita pettymyksiä ja jos pelkään vain siellä muita ja itseäni jne. Tämmöistä tämä on pelkääjän elämä. Ja lohdutus ja toivo on, että ” Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” (2. Tim. 1:7) Haluan uskoa, että pelkojenkin kahleista voi päästä vapaaksi.

Kipuja ja kukkoja

Jotenkin raskaissa tunnelmissa vain kahlaan edelleen. Joku pilvi on peittänyt auringon, se on vähän tylsää, mutta kaiketi tätäkin keliä tarvitaan. Luotetaan siihen.

Elämän pilvisäällä sydämen kivut ovat nousseet vahvasti esiin. Ovathan ne jotenkin olleet aina, mutta viime aikoina tuntuu, ettei ole oikein ollut muuta kuin sydämen kipua. Sellaista ihan melkein fyysistä painon tunnetta. Että jos en tietäisi, että se on psyykkistä, niin hyvä ettei menisi kardiologille.

Olen useampana vuotena täällä blogissa heinäkuun puolen välin aikaan enemmän tai vähemmän huokaillut puolison perään. Olen kertonut kuinka olin lähikaupungin kesätapahtumassa ja mitä kukkoja siellä näin jne. Tänäkin vuonna olin taas kerran samaisessa kesätapahtumassa. Ja näin taas kukonkin, tällä kertaa sellainen lensi taivaalla:

Olen jotenkin tullut sellaiseen ajatukseen, että minulla on jotenkin tässä puolisonkaipuu asiassa ollut tehokkaasti puurot ja vellit sekaisin. Sydämessäni on joku hirveä kipu ja kuvittelen, että se on puolisonkaipuu vaikka luulen, että nämä kaksi asiaa ovat jotenkin toisistaan ihan irralliset. Minulla on A) oikeasti joku iso kipu sydämessä ja B) kyllä toivon että olisi miesystäväkin, mutta jotenkin nämä asiat kuuluvat nyt kuitenkin eri kategorioihin eikä mikään miesystävä voisi tuoda parannusta tähän järjettömään kipuun, kun en kerran itsekään tiedä mistä se johtuu – kuitenkin jostain muusta kuin siitä että olen sinkku. Jotenkin ajattelen, että jos kipu olisi vain puolison puutetta, niin varmasti Jumala olisi siihen asiaan vastannut – Hänhän tietää mitä tarvitsemme. Eikä sellaisesta muutenkaan luonnollisesta kaipauksesta pitäisi kaiketi muodostua näin kovaa kipua – sydäntä joka oirehtii häpeää, tuskaa, pelkoa, ahdistusta ja masennusta.


Romanttiset haaveilut ovat koko ikäni olleet tuskan pakopaikka – pilvilinna jonne paeta todellisuuden ahdistusta. Toisaalta häpeä ja ties mikä muu on pitänyt niin otteessaan, ettei ole halunnut eikä pystynyt oikeasti tutustumaan kehenkään. Edelleenkin minulle ehdotetaan että laita nettiin deitti-ilmoitusta ja mene maajussi-ohjelmaan ja ties mitä. Mutta en minä halua. En todellakaan halua. Se on aivan liian pelottavaa. Ja kuka haluaisi tutustua sellaiseen, joka oikeasti haluaisi ensi treffeillä kertoa vain jollekin että sydän on kipua täynnä. MTV3 ei ainakaan halua tulla sitä episodia kuvaamaan.

Minä nyt sitten vain odotan. Että Jumala tekee jotain. Haluaisin avata sydämeni kaikki peräkaapitkin Hänen tutkittavakseen ja siivottavakseen. Mikä kertakaikkinen on tämä sinne jonnekin pesiytynyt kipu? Jos Jumala sen paljastaisi ja parantaisi. Ja tietysti toivon, että voisi myös olla joku ystävä, kenen kanssa voisi asioita jakaa. Mutta minä en todellakaan paljoon kykene. Enkä tiedä mikä on paras järjestys minulle – yksin ihmetellä Herran kanssa näitä kipujen syntyjä vai jonkun muun kanssa. Siihen en pysty itse vaikuttamaan. On täysin mahdotonta itse tempaista itselleen ymmärtävä ystävä – sellainen kenen kanssa haluaisi olla ja olisi hyvä olla. Se olisi ihme.

Tietty myös toivon, että jos joku uskova veli tai sisar lukee tätä blogia, niin että jos voisi rukoilla minunkin puolestani. Kun niin kovin usein on läsnä se tunne, ettei meinaa jaksaa tätä elämää. Mutta silti haluaisi katsoa tämän homman loppuun asti. Kuitenkin Jumala on luvannut kaikkea jännää ja mielenkiintoista. Sen haluaisin vielä nähdä. Mutta mielellään kevyemmällä ja pehmeämmällä sydämellä.

Lohdun sanoja itselle lopuksi:

”Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.” (Ps. 42:6)

”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu." (Ps. 62:2)

Angry bird

Edellisessä kirjoituksessa pohdin, kuinka haluaisin, että elämäni voimana olisi rakkaus. Olen myös rukoillut asiaa jonkun verran. Jotenkin tuntuu, että viimeisen viikon aikana Jumala on antanut hiukan ymmärrystä eräästä asiasta (synnistä), joka varmaan hyvin paljon on estänyt rakkaudessa toimimista. Olen nimittäin huomannut että minussa on edelleen kätkettyä vihaa.


En tiedä kuinka paljon vihaa sydämen kaapeista löytyy, paljon vai vähän, sillä ei varmaankaan ole merkitystä, muuta kuin että sitä vain on. Olenhan minä tämän ennenkin tiennyt, mutta jotenkin se tuossa nousi pari päivää sitten aivan erityisen selvästi esille. Eikä kysymys ole, että vihastuin jostain yksittäisestä asiasta, vaan kun on semmoista pitkältä matkalta kertynyttä vihaa. Lapsuudestakin vihaa. Jotakin semmoista niin vanhentunutta vihaa, ettei yhtään tiedä, että minne sen voisi tunkea. Parasta ennen päiväykset ovat taatusti menneet jo ohitse ja vielä minä sitä sisälläni kannan, kun ei tiedä mikä jätelaitos sen ottaisi käsittelyyn.

Viha ei todellakaan tee sisimmälle hyvää. Raamatussa sanotaan: ”Mutta nyt pankaa tekin pois ne kaikki: viha, kiivastus, pahuus, herjaus ja häpeällinen puhe suustanne.” (Kol. 3:8) ”Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.” (Ef 4:31)

Olen asunut jo yli kuukauden uudessa asunnossani, mutta täällä on edelleen moni asia kesken. Eilen sain kuitenkin parvekkeen tyhjäksi roinasta, jota olin kerännyt sinne. Tuntuu nyt kauhean hyvältä että se on vihdoin tyhjä. Vaikka minulla ei vielä edes ole kalusteita mitä laittaa sinne, tyhjyys tuntuu kuitenkin paljon paremmalta kuin se, että siellä oli tavaraa, joka piti saada aikaiseksi viedä pois. En ole aiemmin vienyt kierrätyskeskukseen mitään, mutta nyt vein. Kun on saanut tavaroita säästävän kasvatuksen, tuntuu suorastaan oudolta, että saako tosiaan laittaa jotain tavaraa poiskin? Ja kuinka hyvältä tuo tyhjyys tuntuukaan.

Jotenkin ajattelen, että vihakin on vaikea laittaa pois. Vaikka se on sitä turhaa vanhentunutta roinaa, silti sitä jotenkin ihminen katsoo, että hänellä on oikeus tähän elämänkokemukseen ja vihan poislaitto tuntuu liki siltä, kuin heittäisi pois osan elämästään ja elämänkokemuksestaan. Aivan kuin pelkäisi osan persoonallisuutta katoavan siinä mukana. Ja ehkä niin käykin. Mutta kaiketi äärimmäisen positiivisella tavalla. Jos laittaa vihan pois, oma persoona kevenee varmasti huomattavasti. Näin kuvittelisin tai haluaisin ainakin kokeilla.

Minulle tuli nyt sitten uusi rukousaihe. Että Jumala ottaisi sydämestäni vihan pois. Auttaisi minua luopumaan siitä, etten takertuisi siihen enää kiinni niin kuin täysin ränsistyneeseen lapsuuden aikaiseen roinaan, jolla ei todellakaan ole mitään arvoa, mutta joka estää sen, ettei huoneita voi täyttää uusilla ja kauniilla asioilla, joita Jumala voisi antaa tilalle. Sille rakkaudellekin.

Lepoa

Voisiko nyt olla levon aika? Sieluni kaipaa vain kahta asiaa: rakkautta ja lepoa. Kumpaakin todella paljon.


Italiasta paluun jälkeen olin niin mieleltäni rauhaton, etten pystynyt lepäämään, vaikken mitään jaksanut tehdäkään. Nyt tuntuu, että ajatusmaailma on saanut rauhan ja haluaisin vain levätä. LEVÄTÄ ja LEVÄTÄ. Nukkua ja olla. Ilman mitään paineita. Ja voi, kuinka se on vaikeaa. Antaa itsellensä siihen lupa. Kaiken keskellä ja muiden odotusten ympäröimänä.

Tuntuu, että voisin vain nukkua vuoden. Ehkä jopa sata, jonka jälkeen uljas prinssi voisi herättää. Olen jotenkin siinä missä tuhannet muutkin suomalaiset (naiset) – tietynlaisessa burnoutissa – ei vain jaksa. Itsellä tosin nyt erikoislaatuinen tilanne sen suhteen etten ole palkkatöissä. Toisaalta tässä tilanteessa minua ei kuntoutakaan kukaan – jotenkin itse pitäisi nyt löytää ja saada uudet asetukset elämään – sellaiset joilla jaksaa.

Olenhan minä tätä asiaa paljon miettinyt. Ja uuvuttanut itseni sillä kaikella miettimiselläkin. Jotenkin tällä hetkellä ajattelen näin, että minulla on ollut päällä ulkoaohjautuvat elämänasetukset. Sellaiset joilla etsitään toisten ihmisten hyväksyntää oma sisin täysin unohtaen. Lapsesta lähtien on ajatusmaailmani ollut toisille mieliksi eläminen – ettei vain kukaan loukkaantuisi. Ja yhteiskunnan normeihin sopeutuminen: ”ihmisen kuuluu olla hyvä koulussa, olla opettajille mieliksi, hankkia koulutus ja ansaita rahaa”. Missään vaiheessa näihin asetuksiini ei ole kuulunut se, että oikeasti uskaltaisin tehdä asioita joita haluan ja elämäni käyttövoima olisi rakkaus. Rakkaus eikä pakko, niin kuin se nyt on ollut.

Haluaisin olla kulkenut loppuun pakotuksen tien. Haluaisin alkaa kulkea rakkauden tietä. Tämä ei kuitenkaan ole itsestään selvän yksinkertaista, koska joku sisälläni osaa vaatia, pakottaa ja syyttää minua liki koko ajan. Rakkautta taas en voi kuin rukoilla, koska sitä ei itsessäni ole. Tällä hetkellä ainoa asia, mikä edes jossain määrin kiinnostaa minua on Raamatun opiskelu. Mutta toivon sen kautta löytyvän myös rakkauden tien, koska siitähän Raamattu kertoo. Jos vielä joskus Raamatun sana voisi tulla ns. lihaksi minunkin elämässäni.

Haluaisin, että minua pakottaisi rakkaus, niin kuin 2. Kor. 5:14-14 sanoo: ”Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” Kun rakkaus vaatii, ei ole pakkoa. Se on paljon suurempi voima kuin pakko.

En jaksa mitään – en mitään. Mutta haluaisin lähelleni ihmisen, joka sanoisi, ettei sinun tarvitsekaan jaksaa. On kauheaa kun tuntuu että koko maailma huutaa ympärillä, ettei tuolla lailla voi olla – työikäinen ihminen.. kyllä sinun pitäisi ansaita paikkasi. Ja jossain hiljaisena on kuitenkin Jeesuksen ääni: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.” (Matt. 11:28) Kuinka vaikea onkaan kuulla Jeesuksen ääntä, kun maailma käskee vain ansaitsemaan – rahaa – rahaa –rahaa. Ja kuinka vaikea on luopua siitä ajatusmallista, kun se on itseenkin niin syvään iskostettu. Mutta kun vaan ei jaksa enää. Onneksi Jeesuskin sanoo: ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.” (Matt. 6:7).

Älköön nyt kukaan vain käsittäkö väärin, että minulla olisi jotain esim. palkkatyössä olemista vastaan sinällään. Omaa polkuani tässä vain pohdin, en kenenkään muun. Ja työn motiiveja etsiskelen, en sinänsä tyyliä. Olen 34-vuotias eikä minulla ole harmainta aavistusta mitä elämässäni tekisin. Haluaisin vain rakastaa, kun olen päätellyt, että sillä voimalla jaksaisi, kun näillä omilla voimilla ei jaksa. Kunpa saisi vain levätä ja kaikki murheet kaikkoaisivat pois. Onneksi löysin juuri Raamatusta tällaisenkin kohdan: "Parempi on pivollinen lepoa kuin kahmalollinen vaivannäköä ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 4:6)

Sain lahjaksi tällaisen tyynyn. Se kyllä sopii hyvin kannustukseksi lepoon. Joku meinneiden vuosien kanoistamme siinä on päiväunillaan. Kanat osasivat hyvin levon. Ja sitten taas jaksoivat kuopsuttaa. Nyt minä päivähuilin tämän kanan kanssa.

Matkamuistoja

Olipa jotenkin iso juttu tuo Raamattuviikko Riminillä. Paluusta on jo yli 3 vuorokautta, mutta edelleen tuntuu, että kelaa ja märehtii vain asioita, joita siellä tapahtui. On oikeastaan ollut todella vaikea keskittyä mihinkään muuhun matkan jälkeen. Haluaisi vain olla ja levätä. Onneksi nyt ihan kauheasti muuta ei ole tarvinnutkaan tehdä.

Tunnemaailmalleni matka oli täystyrmäys, ydinpommi ja katujyrällä ylitse. Sain heti ensimmäisenä päivänä tiedon, joka oli minulle karmaiseva. Tämän jälkeen olikin sitten aika antaa Jumalalle vapaat kädet ohjata asioita. Saimme kokea Jumalan läsnäoloa ja uskovien yhteyttä. Olen kiitollinen asioista, mitä tapahtui siellä. Olin hajalla, mutta silti Jumala piti pystyssä ja antoi iloa joistain asioista. Se, että pystyin kuitenkin keskittymään oleelliseen oli käsittämätön Jumalan ihme. Hän todella voi antaa yliymmärryksen käyvän rauhan. Nyt on jo pystynyt kiittämään Jumalaa tästä koko kokonaisuudesta. Hänen tahtonsa ja ohjauksensa on paras, tuntui miltä tuntui. Haluan tässäkin takertua Room. 8:28 sanoihin: ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”.

Tavallaan on edelleen hyvin tyhjä olo. Sellainen, että Jumala tekee uutta ja saa levätä siinä. Haluaisin rakastaa Jeesusta yli kaiken. Kokea Hänen turvallisen läsnäolonsa ja heittää kaikki murheet hänen päälleen. Ja seurata häntä, minne Hän viekin. Eräs Raamatunlause joka puhutteli tuolla matkalla oli: ”Ja Jeesus sanoi heille: seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia.” (Mark. 1:19) Jotenkin tuo tuli itselle kohti. En oikein edes tiedä miksi. Mutta seurata haluaisin. Eihän ole mitään muutakaan todellista tietä, harhailua vain.

Tällä matkalla bongailin kuitenkin vielä enemmän kanoja kuin kaloja. Tässä matkan kanakuvia:

Kana grillissä: öljyä pintaan, kana kuumaan grilliin ja välillä käännellään puolelta toiselle. Suolataan merivedellä tarpeen mukaan. Nahkaa ei saa polttaa. 

Riminin oma kanamuki. Löytyy myös lammasversiona. 

 Lautastaulu hotellin ruokasalissa. Tämän kukon seurassa tuli syötyä joka päivä ja monta kertaa. Välillä myös "Annan kanaa". (Alan vähitellen olla aika kyllästynyt siihen, että kun ruokalistalla on kanaa, ihmiset assosioivat sen jotenkin minuun.) Mutta hyvät oli ruuat (vaikka taisin vähän laihtuakin matkalla, kun olin semmoisessa mielentilassa, etten pystynyt ihan kauheasti syömään).

Kollegan kirjanmerkki Raamattunsa välissä.

Tyhjää täynnä

Puolitoista viikkoa olen nyt asunut uudessa asunnossa ja kyllä ihan hyvältä tuntuu. Tavaroita on edelleen osittain purkamatta, mutta alkaahan tämä jo kuitenkin jonkunlaisessa mallissa olla. Joidenkin juttujen hankintaan mennee vielä enemmänkin aikaa, kun uutta en hirveästi haluaisi ostaa, vaan jos jotain vanhoja saisi ja pystyisi kunnostamaankin. Mutta hyvä kun on aikaa. Se tuntuu ihmeelliseltä. Ettei ole jotain dead-linea jossain mihin mennessä pitäisi jotain olla tehtynä tai muuta sellaista. Silti se, että rauhoittuu kokonaan sielua myöden, on ihmeellisen vaikeaa. Olen niin stressaava tapaus. Joskus ajattelin, että on se hyvä, etten ole kana, kun varmaan pelästyksissäni päästelisin vain nahkamunia koko ajan.


Muutenkin olen miettinyt elämääni ja jaksamistani. Miettinyt sitä, miksi niin usein on ollut tunne, että ei jaksa eikä halua tehdä mitään. Tähän mennessä en ole keksinyt muuta kuin että voimia on syönyt se, että lähes kaikki tekeminen on ollut ulkoapäinohjautuvaa. Tai että itse ajattelen ”tämä vain pitää tehdä” sen sijaan että ajattelisin että ”haluan että tämä tehdään”. Ensimmäisestä ei tule lopputuloksena mitään tehdyn työn iloa, se oli vain suoritettu velvollisuus ja suurin helpotus on, että hommasta pääsee eroon, ei se, että se asian tekeminen olisi jotenkin mielekästä ja lopputulos haluttu.

Olen myös ajatellut, kuinka tyhjä sisältä olen. Nimittäin siitä kaikkein tärkeimmästä eli rakkaudesta. Haluaisin rakkautta vain itselleni, mutta minussa itsessä sitä ei ole. Senkin takia jaksaminen on huonoa, koska rakkaus on voima, joka laittaa tahtomaan ja tekemään, ja kun sitä puuttuu, niin meininki on sitten aika voimatonta, tylsistynyttä ja pakkopullaa. Lisäksi olen taas miettinyt sitäkin, kuinka paljon sitä on elämässään käyttänyt energiaa turhiin ajatuksiin eli rakkauden haaveiluun vääristä paikoista, erityisesti niihin kaipailuihin että olisipa joku mies, joka rakastaisi ja sitten muka kaikki ongelmat ratkeaisivat. Sen sijaan Jeesukseen tutustumiseen ei ole käyttänyt alkuunkaan niin paljon aikaa, vaikka Hän kuitenkin on Rakkaus ja turha muualta etsiä apua tuskiinsa kuin Jeesukselta. Hirveän usein joku unelma jostain miehestä on mennyt Jeesuksen ohi. Totta kai on ihan oikeinkin haaveilla myös puolisosta, mutta tosiaan itsellä se ajatusmaailma on ollut hyvin epärealistinen ja haaveisiin on liittynyt ties mitä sellaista, jota toinen ihminen ei koskaan voi antaa. Puurot ja vellit ovat olleet sujuvasti sekaisin.

Jeesuksen rakkaus onneksi avautuu edes pikkuhiljaa: parantuneen itsetuntemuksen ja oman syntisyyden tajuamisen myötä, lisääntyneen Raamatuntuntemuksen myötä ja tietysti arkisten asioiden myötä, kun vahvistuu, että Jumala välittää. Tänään olin kangaskaupassa, kun verhokangasta ostettiin ja tarvittavaa kangasta oli juuri tarvittava määrä, tai 3 senttiä yli. Siis koko pakassa ja koko kaupassa. Jos kaupassa olisi ollut puoli metriä vähemmän kangasta, niin ongelmia olisi tullut lisää. Just eikä melkein tilanteetkin ovat joskus niin puhuttelevia ja tuovat kiitosmieltä.

Nyt mielessä on eniten parin päivän päästä alkava matka. Saan tänäkin vuonna olla lähtemässä Italiaan Raamattuviikolle, mikä on ihmeellistä. Ja jään vain odottamaan mitä Jumala siellä puhuu. Tavalla tai toisella. Hänellä on lukuisia tapoja toimia ja puhua. Kaiken eniten kuitenkin toivon että matkassa olisi mukana Jeesuksen rakkaus ja rakkaus niiden kesken joita meillä siellä tulee paikalla olemaan. Että minäkin, kylmäsydäminen ja rakkaudeton voisin jotakin uutta Jumalan rakkaudesta kokea ja oppia. Haluaisin voida olla sydän auki, eikä kuoreensa käpertyneenä.

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.” (1. Kor. 13:1)

”..oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; …” (Ef. 3:19)

”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:18)

”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:8)

Kana kopissaan

Terveisiä uudesta asunnosta! Tänään, 3.6. olen yöpymässä täällä ensimmäistä kertaa. (Eikä nettiyhteyttä ole vielä, joten nettikertomus ilmestyy päivän viiveellä.) Olen valtavan kiitollinen Jumalalle tästä asunnosta. Ja jotenkin vain tuntuu niin ihmeellisen hienolta olla täällä. Tapetitkin on niin hienot :) . Juu, kaikesta panikoimisesta huolimatta tapettiasiatkin menivät oikein hyvin ja mielestäni nämä ovat tosi kivat. Kokonaisuus on aika lailla sellainen, kuin olin mielessäni ajatellutkin. On vain vaikea käsittää tätä todeksi. Tosin muuton aiheuttama kaaos auttaa siinä, koska muuten kuin tapettien osalta täällä ei ole erityisen hienoa – purkamattomia laatikoita, pullollaan tavaraa olevia jätesäkkejä ja yleistä kaaosta riittää kyllä vielä pitkäksi aikaa. Pitää nyt vain ottaa rauhallisesti. Aikaa on eikä kiire mihinkään.


Tähän asuntoon liittyen tapahtui hauska juttu tänään. Törmäilin talon muihin asukkaisiin pihalla, kun useamman kerran roudailin tavaraa sisään. Siinä sitten kyselivät vähän minulta, että mistä tulen ja mitä teen ja semmoista. Kerroin kysyttyjä juttuja ja senkin että keväällä olin 3 kuukautta Raamattukurssilla. Myöhemmin kun törmäsin jälleen erääseen talon asukkaaseen, joka oli ollut mukana tuossa aiemmassakin juttelutilanteessa, tämä rouva kertoi, että hän on rukoillut Taivaan Isältä, että taloon muuttaisi uskovainen ihminen. Totesin, että näyttää siltä, että hän on juuri saanut rukousvastauksen ja molemmat olimme kuin naantalin auringot iloisina tästä ihmeellisestä jutusta. Enpäs minä nyt sitten yhtään tiedä, että mitä tämä asia tuo tullessaan, mutta tuntui vain hauskalta, että ennen kuin olen ehtinyt edes yhtä yötä talossa viettää, tunnen jo yhden uskovan rouvan täältä.

Tänä vuonna tosiaan kävi sitten niin, että kanoja ei minulla ole. Kävin Etelä-Pohjanmaalta hakemassa muuttokuorman alkuviikosta, mutta se sisälsi vain kamoja, ei kanoja. Kolmena edellisenä vuotena olen tässä kesäkuun alussa kertonut, kuinka kanat ihmettelevät uutta koppiaan ja ovat vapaudesta häkeltyneitä. Nyt kesäkuun alussa uutta koppiaan ihmettelen minä itse. Uutta koppia, uutta ympäristöä, uutta elämäntyyliä. En yhtään tiedä, että mitä tämä nyt sitten tuo tullessaan, mutta on vain rauha. Juuri nyt tänään en tämän enempää elämänmuutosta kaipaakaan – uudessa kodissa on sitä jo ihan tarpeeksi. Kiitos Jeesus tästä! Johdata tahtosi mukaan tästä eteenpäin.

Eilen sain eräältä ystävältä tällaisen kanan. Se on nyt uutena kana-asukkaana kanssani täällä uudessa virikehäkissä. Ja uutta tapettia taustalla :)

Selkärankaiset, osa 2

Kävin kuluneen viikon aikana näyttämässä selkärankaani uudelle hoitohenkilölle. Tämä oli nyt OMT-fysioterapeutti (omt=ortopedinen manuaalinen terapia). Hänkin totesi alkuun rankani olevan jonkun verran kierossa. Sitten nosteltiin käsiä, taivuteltiin päätä ja selviteltiin sitä samaa kuin minkä olen tiennyt, että niska ja hartialihakset ovat jumissa ja samoin selkäranka monesta kohtaa ja erityisesti kaulasta on jäykistynyt. Samalla hän totesi, että olen toisaalta niveliltä notkea ja melkein yliliikkuva ja tällainen liikkuvuus tarvitsisi paljon lihasten tukea, että kroppa pysyisi oikeassa asennossa. Lihastukea nyt puuttuu monesta kohtaa ja siksi on tullut virheasentoja, jotka sitten rasittavat rankaa monesta kohtaa ja kipua syntyy.


Diagnoosin jälkeen minut asetettiin ruuvipenk.. eikun hoitopöydälle ja sitten niskani sai kovastikin erilaista höyhennystä, hieromista ja venytyksiä. Välillä vaikutti, että kaula laitetaan solmuun, kun venytykset tuntuivat niin isoilta ja jotkut oikein kipeiltäkin. Toisaalta oli kyllä ihan turvallinenkin olo, sellainen, että tyyppi kyllä tietää mitä on tekemässä. Poislähtiessä oli fiilis, että kyllä sinne niskaan jotain liikkuvuutta lisää tuli. Seuraavana päivänä oli kyllä toisaalta tosi kipeänä paikat, niin kuin usein hieronnan jälkeen ja näin kolmen päivän perästä ei huomaa mitään eroa mihinkään suuntaan.

Virheasennot ovat kuitenkin syntyneen niin monien vuosien aikana, että eihän nämä nyt ihan yhdestä kerrasta pois lähde ja liekö lähtevät koskaan vaikka tekisi mitä. Kivusta ja tukkoisesta olosta selässä olisi kuitenkin kiva päästä eroon ja tarkoitus on nyt päästä käymään tuolla höyhennyksessä useamman kerran. Tällä ensimmäisellä kerralla hoitaja ei edes halunnut antaa vielä mitään omia jumppaohjeitakaan kun ensin pitäisi päästä jotenkin löyhdyttämään pahimpia jäykistymiä tuollai manuaalisesti. Toivon nyt kuitenkin, että tässä voisi vihdoinkin syntyä jonkinlainen hoitosuhde, jossa minulle muodostuisi motivaatio itse kuntouttaa itseäni ja tuo fysioterapeutti voisi sitten ihmetellä omassa päässään, että mitä tuollaisen jäykistyneen keitetyn spagetin kanssa pitäisi tehdä.

Vanhemmillani ei ole juurikaan ollut niskakipuja, mutta he ovatkin eläneet aika paljon arkiliikkuvamman nuoruuden ja nuoren aikuisen elämän kuin mitä minä tähän asti. Silti olen sitä mieltä että kaulani rakenne muistuttaa jotenkin isän kaulaa. Tätä ajatellessani ymmärsin pari päivää sitten jotain. Olen useamman vuoden kärsinyt katkeruudesta vanhempiani kohtaan. Olen ollut sitä mieltä, että elämäni olisi ollut tosi erilaista (ja paljon parempaa) jos vain he olisivat ymmärtäneet olla toisenlaisia. Olen ollut vihainen ja pahantuulinen heille ja tosiaan katkera sisältäni siitä kun minulla on ollut joissain asioissa semmoista kun on ollut ja kuinka se on vaikuttanut elämääni ja kuinka minusta on tullut semmoinen kuin olen – negatiivisessa mielessä. Paha mieli sisällä ei ole tehnyt hyvää itselleni.

Se mitä jotenkin kuvittelin tajunneeni oli se, että vaikka olen perinyt vanhemmiltani tiettyjä fyysisiä heikkouksia ja altistumisia, niin en minä nyt sentään niin pikkumainen ole, että alkaisin vanhempiani syyttelemään siitä ja olemaan vihainen, että miksi tämmöisen fyysisen ongelman periytitte. Sen verran sentään ymmärrän, etteivät he sille mitään voi ja että mitä geenejä nyt missäkin suvussa kulkee. Syvempi kysymys onkin sitten, miksen voi samalla armollisuudella ajatella asiaa, kun tullaan tiettyihin psyykeen liittyviin asioihin. Miksi olen katkera siitä että joku on ollut jonkunlainen, vaikkei hän ole voinut asialle mitään ja että joku psyykenasia kulkee yhtä lailla suvussa kuin selkärankaheikkouskin. Jokaisella yksilöllä on sitten itse mahdollisuus vahvistaa heikkoja alueita, mutta että ei niistä vihaa pitäisi kantaa yhtään sen enempää kuin perinnöllisistä fyysisistä jutuistakaan. Tämä oli jotenkin helpottava tajuta.

Kaikkihan nämä ongelmat päätyvät kuitenkin samalla sylttytehtaalle: Syntiinlangenneeseen Aadamin ja Eevaan, joiden perillisiä kaikki olemme ja sieltä ne synnit ja sairaudet periytyvät sukupolvelta toiselle. Ja tässä ajassa ei voi muuta kuin opetella armollisuutta itseä ja toisia kohtaan näiden heikkouksien kanssa. ”Rakkaus peittää rikkomukset kaikki”, Raamatussa sanotaan ja ei voi muuta kuin rukoilla että sitä rakkautta saisi. Muuten on katkeruuden mielentila jatkuvasti vaikuttamassa lopun elämää, eikä se olisi yhtään kivaa. Jeesus on sovittanut kaikkien synnit ja sen takia ei tietenkään ole tarkoitus, että itse rankaisee itseään tai toisia heidän heikkouksistaan tai synneistään.

No joo, nämä katkeruudet, anteeksiantamiset, syntien sovitus ja rakkaus ovat niin isoja asioita, etteivät ne tuosta vain tajuntaan tupsahda. Pitkää prosessia on luvassa niiden kanssa niin kuin selkäruodonkin. Mutta kuitenkin aina tuntuu hyvältä kun tuntuu, että on menossa oikeaan suuntaan. Toivottavasti liikkuvamman rangan ja anteeksiantavamman sydämen suuntaan. Niin tukkoista kuin se nyt sitten tässä vaiheessa onkin.