Pienenä uuteen vuoteen?

Vuoden viimeinen blogitus 2019. Mitä tästä vuodesta sanoisin? Jotenkin tasainen. En pysty nostamaan juurikaan erityisiä tapahtumia tai käänteitä ylitse muiden. Toki jotkut arjesta poikkeavat tapahtumat tai viikot Israelissa ja Ruotsissa jättivät erilaisen muistijäljen. Mutta tänä vuonna on ollut myös iloa maatilan arjessa ja se on kenties eniten uutta. Kuitenkin ehkä vähän on myös pettynyt olo, kun jostain syystä aina odottaa jotain suurta ja ihmeellistä, ja sitten kun sitä ei tule, on vähän alakuloinen. Ja silti en edes tiedä, mitä se ”suurta ja ihmeellistä” mitä haluaisin, olisi. Isot muutokset myös pelottavat, mikä on taas tämän syksyn myllerryksissä hyvin havaittu. Isä tietää parhaiten ja tämä oli minulle paras mahdollinen vuosi. Vaikka minusta tuntuisikin joskus toiselta, se oli silti paras mahdollinen vuosi ikuisuusnäkökulmasta. Haluaisi, että elämä olisi Sanan pohjalle perustunut eikä omien tunteiden. ”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut.” (Room. 8:28)

”Rakkaus.. ei etsi omaa etuaan.” (1. Kor. 13:5) Tämä on ollut viime aikoina hiukan mielessä. Puhutellut ja paljastanut pelkkää itsekkyyttä.  ”Minä itse” etsii pelkkää omaa etuaan ja vetoaa omiin oikeuksiinsa ja tarpeisiinsa. Mutta jos saisin oikeuteni mukaan Jumalan edessä, olisi se ikuisen kadotuksen osa. Ristillä kääntyvät asiat ylösalaisin. Jeesus antaa uudenlaiset oikeudet: oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä. (Joh. 1:12) Muita oikeuksia ovat mm. vihamiesten rakastaminen, asioista luopuminen Jeesuksen tähden, Jumalan huolenpito, iankaikkinen elämä jne.

Tietynlainen raskaus tulee ehkä siitä, että samaan aikaan yrittää elää eri ”maailmojen” odotusten mukaan. Törmäyskurssilla on Jumalan miellyttäminen ja ihmisten miellyttäminen. Kun molemmat tuntuvat tärkeiltä, sekava mielentila ja vaikeus tehdä valintoja on taattu.

Taistelut käydään sisimmän hiljaisissa hetkissä Jumalan edessä. Niissä taisteluissa antautunut on voittaja. Kaikkensa luovuttanut saa kaiken. Itselleen kuollut saa elämän.

On asioita, jotka niin helposti sanovat Jeesukselle: en tarvitse sinua. Esimerkiksi ylpeys ja kuvitelma omasta hyvästä elämästä, oma tieto ja ”viisaus” ja omaisuus. Kaikki tämä ”oma” saavat Jeesuksen näyttämään turhalta tai pieneltä. Ivan kohteelta. ”Maailmassa hän oli, ja maailma oli hänen kauttaan syntynyt, mutta maailma ei tuntenut häntä.” (Joh. 1:10)

Vain Jumalan Sanalla ja rukouksella, Jeesuksen Hengellä ja armon ja rakkauden asenteella voi valloittaa uusia alueita. Ja nöyryydellä. Pianonkin myötä olen miettinyt uusille alueille astumista. Sitä, että pienetkin uudet aluevaltaukset tapahtuvat nöyryyden kautta. On vaikea tai mahdoton aloittaa mitään uutta, jos ei ole nöyryyttä tunnustaa, ettei osaa jotakin, että on aivan aloittelija ja tarvitsee toisia opastamaan. Lapseksi jälleen. Pienuudessa ja nöyryydessä avautuvat uudet ovet. Kuolemassa kirkkaus.

Rukoilen, että 2020 saisi olla itse kullakin Kalliolle rakentamisen vuosi.

da capo, tranquillo

Jean Sibeliuksen päivä, suomalaisen musiikin päivä. Tämän syksyn ajatuksiin ja jonkinlaisiin tavoitteisiinkin kuului sähköpianon hankinta. Jossain vaiheessa näytti jo, että en sittenkään saa sitä aikaiseksi, mutta toisin kuitenkin kävi. Viime keskiviikkona piano tuli asuntooni ja nyt on muutamia päiviä sitä sitten ihmetelty. Onhan se hauska, kun digitaalisia ominaisuuksia on niin kaikenlaisia. Vähän sama kuin lankapuhelimesta vaihtaisi älykännykkään. Sillä voi myös soittaa, mutta on niin paljon muutakin kikkailua. Voi testailla läpi valtavan määrän erilaisia soittoääniä konserttipianosta tuuban kautta merenkohinaan. Laittaa pianon soittamaan itsekseen tai käyttää sitä vain bluetooth-kaiuttimena. Vasen ja oikea käsi voivat soittaa eri soittoääntä ja ties mitä. Ja sitten voi soittaa ihan tavallisesti pianoa tavallisista nuoteista. Kuitenkin volyymia säätäen, ettei naapureita yhtään haittaa.

En muista ollenkaan, olenko täällä kertonut musiikkihistoriaani. Lapsena minut siis jossain määrin pakotettiin pianotunneille. Tuskin olen sitä erityisen vahvasti vastustanut, mutta en kyllä erityisemmin hinkunutkaan. Olin varmaan aika keskinkertainen piano-oppilas, joka oppi soittamaan, mutta ei musiikista nauttimaan. En muista kuinka monta vuotta olen tunneilla käynyt, mutta ehkä jonkunlaisen helpotuksen tunteen muistan lopettamiseen liittyen.

Jos kristittyjen kokoontumisiin ei liittyisi usein musiikki, olisin varmaan elänyt vuosikausia ilman mitään lähempää kontaktia musiikkiin. Kuitenkin kun tilaisuuksissa käy, laulu ja musiikki kulkee vähän niin kuin automaattisesti mukana, vaikkei sille erityisesti syttyisikään. Ja se on oikein hieno juttu. Jumala on kuitenkin koskettanut vuosien varrella lukuisten laulujen, virsien ja ylistyksen kautta. Ja aina on löytynyt niitä, joille musiikki on ollut tapa olla palvelemassa. Kaiketi näin pikkuhiljaa vuosien varrella oma asennemaailma musiikkiin on jotenkin parantunut, kun nyt tämmöinen oma piano –ajatus on näin konkreettiseksi tullut.

Tuntuu kivalta, että piano on tuossa, mutta että se ei pakota mihinkään. Soitto-opetukseen en ole ainakaan heti lähtemässä, eikä minkäänlainen julkinen soittaminen ole yhtään tavoitteissa. Vähän sama kuin viime vuoden akryylimaalaamisen kanssa – ihan vain omaksi huviksi. Netistä löytyy nykyään niin valtavasti kaikkia soittoaiheisiakin videoita, josta voi saada ideoita. Voisihan se hyvä olla päästä eroon soitto-ope-traumasta ja olla joskus vielä ihan oppilaana. Mutta ei kiirehditä sen kanssa. Ja kyllä nyt pystyn arvostamaan sitä, että lapsena on sinne soittotunneille viety, tuskin muuten tässä tilanteessa olisin eikä aivan täydestä nollasta olisi innostusta alkaa opetteluun. Tuntuu, että joku ympyrä sulkeutuu nyt oman pianon äärellä, vaikka mitään erityisempää uutta alkua en tässä osaakaan nähdä. Ja aikuisena tätä voi ajatella vaikka motorisena aivojumppana, jos ei muuta iloa irtoa.

Raamatussa on paljon musiikkikuvauksia, psalmien laulukirja, temppelin ylistäjät, kuningas Daavid säveltäjänä ja paljon muuta. Selvästi Jumalan juttuja musiikki ja Hän nauttii sydämestä lähtevästä ylistyksestä. Ilmestyskirjassa kerrotaan, kuinka tulevassa ajassa pyhät laulavat uutta laulua ja ääni, joka kuuluu on kuin harppujen ääni harpunsoittaji

en soittaessa. (Ilm. 14:3) Musiikki ei lopu tähän maailmaan, vaan jatkuu täydellisenä Täydellisyyteen.

Tästä tuli nyt näköjään pelkästään musiikkipäivitys. Kerran näinkin. Tuskin tulee tavaksi. Mutta olen kiitollinen tästäkin pienestä palasesta elämässä.

”Musiikinjohtajalle. Koorahilaisten viininkorjuulaulu. Psalmi. Kuinka ihana ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot! Minun sieluni ikävöi ja nääntyy kaipauksesta Herran esipihoihin, sydämeni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon elävälle Jumalalle.” Ps. 84:1-3)

”Laulakaa ja soittakaa sydämestänne Herralle kiittäen aina kaikesta Jumalaa ja Isää Herramme Jeesuksen nimessä.” (Ef. 5:19-20)

Myrskyluodolla

Pieni ja hauras olotila. Tämä syksy on ollut hyvin erikoinen. Niin erikoinen, etten voi juuri nyt edes kertoa miten erikoinen. Sydämen myllerryksiä joka suuntaan ja unettomia öitä. Ulkoisesti täysin vakaata ja perusarkea, mutta sisältä kaikkea muuta.

Monet myrskyssä olemisen vertaukset ovat tulleet läheisiksi näinä aikoina. Kuinka sittenkin voi luottavaisesti olla Jeesuksessa turvakalliolla, vaikka ympärillä vellovat niin kovat aallot. Tai opetuslasten tavoin veneessä myrskyävällä merellä pelätenkin, kun Jeesus vain nukkuu. Ja siltikin on Hänen kanssaan samassa veneessä, Hänen joka voi kävellä vedenkin päällä. Hänen, jonka sana tyynnyttää kaikki myrskyt.

Vaikka välillä tuntuu kauhealta, välillä aivan innostavaltakin. Katselee vain myrskyn vellontaa ja tietää, ettei itse voi sille yhtään mitään. Saa vain uskoa, että se, mikä on Jumalasta pysyy, ja muu saakin mennä. Myrskyn mukana lentävät kaikki rakennelmat, mitkä ei ole Jumalan Sanalle rakennettu. Onhan se raskasta välillä katsoa, kun vahvoiksikin kuvitellut rakenteet irtoavat ja lentävät tuulen mukana. Ja kuitenkin näkee, että ne lentävät siksi, ettei niissä ollut Sanan perustusta. ”Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt. 15:13)

Ihminen haluaisi tietää jo etukäteen, miten tilanteet päättyvät, mitä on myrskyn jälkeen jäljellä. Kuka on vierellä, kuka on poissa. Sydän kiinnittyy sinne ja tänne ja se on vähän pelottavaa. Haluaisi olla kiinnittyneenä siihen mikä on pysyvää ja joskus on lähes mahdotonta tietää mikä sitä on. Paitsi Jeesus.

Olen rukoillut että saisi irrottaa kaikesta yrityksistä kontrolloida tilanteita. Että saisin olla vain pieni ja katsella mitä Isä tekee. Etten sanoisi Hänelle: ei noin saa tehdä. Jos Jeesus ajoi ruoskalla rahanvaihtajat temppelistä, saa Hän tehdä muutakin, mikä äkkiseltään kuulostaa rajulta. Ja on sitten kuitenkin ikuisuusparhaaksi itse kullekin.

Yksi uusi konkreettinen juttu syksyyn on sopinut. Viime viikonloppuna olin kansalaisopisto kehruukurssilla. Siis opettelimme käyttämään rukkia. Ja sehän olikin yllättävän innostavaa. Olin hetkittäin ihan lentoon lähdössä, kun siinä oli jotakin kovin hienoa. Olihan se myös hyvin vaikeaa ja lanka oli todella epätasaista. Mutta lampaanvillasta tuli kuitenkin lankaa. Oo! Maatilan ulkorakennusten vinteiltä löytyy kaikenlaista, mm. muutamia rukkeja. Olen nyt ottanut pari rukkia mökille ja ne ovat siellä nyt kuivumassa ja sopeutumassa pikkuhiljaa sisälämpötilaan. Tavoitteena olisi katsoa, voisiko niistä edes jommastakummasta tulla vielä käyttökelpoinen versio.

Lankaa tehdessä oli mielessä myös Saarnaajan kirjan ”Kolmisäikeinen lanka ei helposti katkea.” (Saarn. 4:12) Tätä on usein pidetty avioliiton vertauskuvana tai jonkun muun sellaisen yhteyden vertauskuvana, jossa Jeesus saa olla se kolmas säie. Lankaa tehdessä näin aloittelijan säikeistä tulikin helposti sellaisia, että säikeissä oli aina vähän paksumpia kohtia ja välillä hyvin ohuita, sellaisia että luuli, että nyt säie todella katkeaa. Joskus se katkesikin. Mutta yhteenpunottuina kaksisäikeinenkin oli jo kestävämpi, kun heikot kohdat eivät osuneen aivan samaan kohtaan. Ja ajatuksena vielä että siihen olisi punottu kestävä kolmas säie, niin tulihan siitäkin jotenkin turvallinen olo.

Yhtään en tiedä kauanko tämä myrsky kestää, juuri nyt ei tyventä näy. Mutta silti pystyy ylistämään Jumalaa ja kiittämään Hänen teoistaan ja Hänen järjestyksestään. Siitä Kalliosta, joka on kestävä jalkojen alla. Iloitsemaan Jumalassa, vaikka välillä pärskähtää aaltoja kasvoille ja joskus pelkää, että kaatuukin. Niin silti ihmeellisesti tämä Kallio kestää ja on myrskyä vahvempi.

”Hän sanoi heille: ”Miksi olette peloissanne, te vähäuskoiset?” Sitten hän nousi ja nuhteli tuulia ja merta, ja tuli aivan tyven.” (Matt. 8:26)

Häpeää

Marraskuu. Ihan kivaa, ei ainakaan nyt ahdista, vaikka pimeämpi vuodenaika on ottanut vallan. Kynttilät ja levollinen mieli auttavat kovasti asiaa.

Tosin levollisesta mielestä ei voi aina niin puhua, kun mielessä pyörii niin monenlaista. On ihmissuhdeasia, josta on seurannut jo vähän pitkäkestoisempaa levottomuutta ja koen suurta voimattomuutta sen edessä. Ja sitten kaikkea muuta. Selvittelin muun muassa hiukan sukuni osuuksia sisällissodassa ja olen tehnyt myös retkiä joillekin tapahtumapaikoille rukouksen, sovituksen ja sovinnon hengessä. Lisäksi käytiin katsomassa pandoja. Olivatkin todella suloisia otuksia ja olisin voinut katsella niiden bambunsyöntiä vaikka kuinka kauan. Jos pandat olisivat lähempänä, ottaisin varmaankin vuosikortin ja kävisin aina välillä niitä katsomassa. J

Aina välillä mieleen nousee enemmän myös häpeä. Olen siitä täällä ennenkin kirjoittanut. Joskus jonkun kirjan pohjalta ja mitä milloinkin. Se on niin tuttu kaveri ja kuitenkin niin ikävä seuralainen. On mielestäni paljon helpompi vapautua syyllisyydestä kuin häpeästä, joka menee vielä paljon syvemmälle. On häpeä koko olemassaolostani tai ainakin häpeä todella monista perustarpeistani.

Viime viikolla sain kosketuksen häpeääni seuraavalla tavalla: Eräs henkilö joutui tekemään työn, johon en itse ollenkaan pystynyt. Minulla ei ollut kykyä edes auttaa häntä, vaan jouduin vain katselemaan vierestä, kun tämä toinen teki jotakin äärimmäisin fyysisin ponnistuksin. Hän teki sen minun takiani ja tavallaan olin kiitollinen, että tämä asia tuli tehdyksi. Kuitenkin tämä toinen joutui tilanteessa jo jotenkin niin äärimmilleen, niin sitten siitä tulikin jotenkin hävettävä kokemus. Että minun tarpeeni aiheuttikin näin suuren työn. En olisi halunnut että hän joutuu sellaiseen tilanteeseen.

Se, että joku joutuu kärsimään vuokseni aiheuttaa minulle häpeän tunteen. On vaikea ottaa rakkautta vastaan. Häpeän alle kätkeytyy monet hyvin perustarpeet, syömiseen, lepoon, henkiseen ja fyysiseen läheisyyteen liittyvät. Kaikissa niissä on elementtejä, jotka herkästi laukaisevat häpeän tunteen, jos tulevat esiin jollain tietyllä tavalla. Tarpeitani, joita ehkä jotenkin on pitänyt peittää tai joiden vuoksi joku toinen on joutunut kärsimään tavalla, jota en olisi halunnut.

Se, että joku toinen teki puolestani raskaan asian, enkä itse pystynyt yhtään auttamaan vei ajatukseni myös Jeesukseen. Hän otti häpeälliset syntini omasta tahdostaan, kantoi ja kärsi ne ristille sovittaakseen syntini. En pysty häntä siinä mitenkään auttamaan. Ja jotenkin sekin aiheuttaa häpeää, tuo kärsimys minun takiani. Mutta sitten kuitenkaan ei. Hän oli vapaaehtoinen. Sen Hän oli tullut tekemään, sitä varten maailmaan tullut. ”Te tiedätte, että hän ilmestyi ottamaan pois synnit.” (1. Joh. 3:5)

Toisen kärsimys minun takiani aiheuttaa helposti kiitollisuudenvelan, aivan kuin minun pitäisi jotenkin yrittää korvata toisen kärsimys, vaikka en siihen mitenkään pysty. Jumalasuhteeseenkin voi tulla velvollisuudentunnetta aivan kuin jälkeenpäin minun nyt pitäisi yrittää hyvittää Jeesuksen kärsimyksiä. Ei Hän varmastikaan halua sitä. Ei minulla ole mitään miten sitä voisin hyvittää. Kunpa voisi vapautua kaikesta velvollisuudentuntoisesta yrittämisestä ja ottaa kaiken armon vain kiitoksella vastaan. Kiitos.

Perustarpeisiin ja olemassaoloon liittyvä häpeä on vaikea, koska se tulee erityisesti esiin lähisuhteissa. Tai niiden puutteena, koska ei sitten edes pysty päästämään ketään niin lähelle, että asiat pääsisivät kunnolla valoon ja voisivat parantua terveiksi. Tarvitaan hyvin armollista ja ymmärtäväistä seuraa, että asioissa voi päästä eteenpäin, koska niin helposti laittaa ”luukut kiinni”, jos yhtään tuntuu, että häpeä vain lisääntyy. Mutta toisaalta on kyllä hyvä uskaltautua kohtaamaankin häpeää ja koittaa ajatella siitäkin että sekin on vain tunne. Niin kauhealta kuin se sitten sattuukin juuri silloin tuntumaan, kun johonkin vanhaan haavaan osutaan.

On se ihmeellisen vaikeaa välillä, vain se olemassa oleminen. Jo pelkän olemassaolon ylle on niin kaikenlaista verkkoa ja seittiä heitettynä. Ollaan jossain niin syvällä, että itse ei oikein niistä tunteista otetta saa. Jotenkin siihen tarvitaan ulkopuolisen armollista katsetta. Nähdyksi tulemista ja sitten rakkauden ja armon peitettä. Jumalaa ja toista ihmistä.

”Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan kestävä, sillä rakkaus peittää syntien paljouden.” (1. Piet. 4:8)

Rakkaus vs. velvollisuus

Hyvää lehtimajanjuhla-aikaa. Viime vuonna Israelissa, tänä vuonna kotona. Tämän syksyn suhteen ei ole ollut yhtään sellainen olo, että olisin kaivannut Israeliin. Mutta kun viimeksi kesäkuussa olin, niin tuntuukin, että juurihan siellä olin. Ehkä kevätkaudelle järjestetään rukousmatka, jota seuraavaksi matkaksi kuvittelen. Se olisi sitten ryhmämatka, joten odotan nyt muilta lisätietoja.

Suomessa siis ja Jumalan käsittelyissä näyttää mukavasti tämäkin syksy menevän. Se, miten Hän löytää aina uusia ja uusia alueita vääristä asenteista on hyvin ihmeteltävää ja sitten kuitenkin niin ihanaakin. Että Pyhä Henki jaksaakin vaivautua, kun itse olisin lyönyt hanskat tiskiin jo niin monta kertaa.

Viime aikoina minua on havahdutettu omasta vastuun- ja velvollisuudentunteista nousevista motiiveista. Olen ehkä jossain määrin pikkutarkka ihminen, joka haluaa, että asiat tehdään niin kuin ne on jossain ulkopuolella määritelty. Varsinkin jos olen itse vastuussa näistä asioista. Tämä velvollisuudentunteesta nouseva toiminta saattaa kuitenkin olla hyvin jyräävää, koska velvollisuudentuntoni menee niin helposti rakkauden ja armollisuuden ohi. Esimerkiksi nyt kun olen yhden yhdistyksen sihteeri, minua suorastaan raivostuttaa tilanteet, jossa yhdistyksen sääntöjä ei pikkutarkasti noudateta. Aivan kuin minulla sihteerinä olisi kaikki vastuu ”ylöspäin” tilanteesta. On vaikea löytää rakkauden taso suhtautua näihin asioihin ja ajatusmaailma, jossa armollisuus muita kohtaan olisi tärkeämpää kuin se, meneekö kaikki sääntömääräiset asiat ihan pilkulleen oikein.

Velvollisuudentunteen olen huomannut myös monessa muussa asiassa. Aivan kuin kantavana voimana, mitä se sitten kuitenkaan ei loputtomiin voi olla. Siinäkin väsyy niin kovasti. Se kyllä kuulostaa hyvältä ja oikealta: kantaa vastuunsa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta nekin ovat itsekkäitä motiiveja, vaikka velvollisuutena olisikin sitten tehdä hyvää toisille. Mitäs sitten kun ei pystykään täyttämään velvollisuuttaan tehdä hyvää? Silloin tuleekin oikein paha mieli ja mustuu hieno hyväntekijän kuva. Kolaus on kova, kun hommat eivät toimineetkaan niin kuin MINÄ "kauniisti" olin ajatellut. Masentuu ja muut osalliset saavat myös vihaiset ajatukset.

Niin, ei se velvollisuus ollutkaan se Jumalan antama toimeenpaneva voima. Ei velvollisuus täyttää lakia. Syvemmällä on sittenkin rakkaus. Se on sitten kuitenkin siellä, olemassa, minussakin Jumalan antamana. Vaikka jotenkin niin pienenä pisarana kaikenlaisten kerrosten alla, ettei se ole päässyt voimaansa näyttämään ja suuntaansa antamaan. Velvollisuudentunne on ollut niin iso kilpailija ja jotenkin vähän ”samankaltainen”. Samanlaisiin ”hyviin” tekoihin suuntaava ja sitten kuitenkin juuri on niin eri. Velvollisuudentunne on minussa itsessäni. Sen sijaan: ”Rakkaus on Jumalasta” (1. Joh. 4:7). Se on jotakin paljon suurempaa ja kestää niin paljon enemmän. ”Kaiken se peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” (1. Kor. 13:7).

Minussa ei todellakaan ole kaiken kärsivää rakkautta, mutta on helpottavaa, että Sanan lupauksiin kuitenkin tällainen kuuluu ja ajatus siitä, että rakkaudessa voi kasvaa. Helpottavaa on myös, että ei ole väärin se, että väsyy velvollisuuksiinsa. Niin kuuluu tapahtuakin. Se on pelottavaa, mutta se ei ole loppu vaan alku.

Väsyin totaalisesti palkkatyössäni ja olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä Jumala on sen jälkeen opettanut kaikesta suorittamisesta. 8,5 vuotta olen jo elänyt tätä ”erilaista elämää”, mutta velvollisuus rakkauden tiellä on kyllä ollut mukana koko ajan. Uusia alkuja ei ole oikein voinut olla, koska ilman rakkautta voimana päätyisin väsymykseen hyvin nopeasti. Huolimatta siitä, vaikka se uusi asia olisikin jotain ”hengellistä”. Yhtä lailla olisin tehnyt sitä ”Herran työtä” vastuuntunto ja velvollisuus edellä pinna pikkuhiljaa kiristyen.

Olen täällä vuosien varrella joskus ennenkin rakkaudettomuudesta kirjoittanut. Siitä aivan kuin mustasta aukosta, joka imee kaiken itseensä eikä ulos tule mitään. Aivan kuin koko rakkaus-sana olisi aivan tyhjä ja outo käsite. Jotakin mitä vain näytellään ystävällisyyden kuorella vailla mitään syvempää voimaa.

Ja sitten kuitenkin Jumala on lähettänyt matkan varrelle ihmisiä, joilla on ollut rakkautta niin paljon, että siitä on riittänyt tulvahduksia minunkin suuntaani, minunkin heikkouksiini. Se on käsittämätöntä. Ja saa uskomaan, että tällainen voima sittenkin on olemassa. Jumalan rakkaus ja armo.

”Tavoitelkaa rakkautta” (1. Kor. 14:1). Kiva, että Paavali sanoo niin. Ettei oleteta, että sitä automaattisesti olisi. ”Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi” (Fil. 1:9) ” Herra lisätköön teille yhä runsaammin rakkautta toisianne ja kaikkia kohtaan” (1. Tess. 3:12) Jne. Kasvunvaraa todellakin löytyy.

Yhteyksiä

Vajaa viikko sitten tulin takaisin Ruotsista. Oli oikein hyvä aika siellä ja olen kiitollinen, että sain tuolla reissulla olla mukana. Paikka oli minulle ennestään tuttu ja osa ennalta tuttuja ihmisiä. Ja sitten myös uusia tuttavuuksia. Yleisteemaksi viikosta sanoisin yhteyden. Yhteyttä ennalta tuttuihin ihmisiin, kun siinä tiiviisti ja samoissa huoneissa asuttiin ja yhdessä matkustettiin. Ja sitten yhteyttä ruotsinsuomalaisiin, suomenruotsalaisiin, Ruotsiin, Venäjään ja venäjänjuutalaisiin, inkeriläisiin ja venäjän suomensukuisiin kansoihin. Ihmeellisen hieno cocktail pienessä porukassa. Vain Jeesus pystyy tähän.

Koin jotenkin erityisen siunaavana olla yhteydessä Venäjän juutalaisten kanssa. 5 vuotta sitten olin Pietarissa pikkureissulla, jossa vierailtiin muutamassa juutalaisten kodissa, mutta siltä reissulta minulle ei jäänyt käteen juuri mitään. Tai siis en innostunut aiheesta silloinsiten, että olisin halunnut sinne pian uudelleen. Mutta nyt yllättäen tulikin ihan innostus ja halu päästä Venäjälle. Aivan kuin olisi avautunut joku portti itään. Kai se tapahtui omassa sydämessä.

Oli myös ihmeellistä ensimmäistä kertaa elämässä jutella venäläisen kanssa kipeistä historian asioista. Kerroin eräästä suvussamme olevasta tapahtumasta vuodelta 1918 venäläisiin liittyen tälle venäläis-juutalaiselle pastorille. Hän oli selvästi perehtynyt suomalaisten ja venäläisten kipeään historiaan. Oli hienoa saada tunnustaa syntejä puolin ja toisin, rukoilla yhdessä (kaikki tämä tulkin välityksellä..) ja kokea kaikessa tässä turvallista uskon yhteyttä. Tuntuu, että tällä keskustelulla ja rukouksella on ollut merkitystä, mikä tuntuu arjessa edelleen.

Nyt sitten takaisin syksyyn ja arkeen. Odotin tuota Ruotsin reissua niin että tuntuu, että nyt vasta sen jälkeen alkaa normaali arki. Ja onhan tästä taas vähän vaikea saada kiinni. Outo arkinen elämäni, tähän en ole vieläkään oppinut. Ja kuitenkin hyvä näinkin. Syksyn tulleen on taas aikaa monenlaiseen. Tuon reissun seurauksena kiinnostuin mm lukemaan kirjaa 1918 vuoden tapahtumista. Kenties aihe saa minut lukemaan vielä muitakin kirjoja aiheesta, koska en ole siihen koskaan kunnolla perehtynyt. Ehkä alan olla tarpeeksi vanha pitääkseni historiaa kiinnostavana.

Aivan pikkuhiljaa Jumala opettaa minulle myös jotain rakkaudesta. Mutta se on hurjan vaikeasti tajuttavaa minulle. Kuluneen viikon tapahtuma oli, että kunnan vanhuspalveluista tuli henkilö katsomaan 84-vuotiaiden vanhempieni tilannetta. Vaikka tilanne on vaikea, se ei ole tarpeeksi vaikea. Olin toivonut, että tämän henkilön käynti auttaisi johonkin suuntaan, mutta se vain vahvisti sitä, että ”itse” pitää asiat hoitaa. Kyllä itkettikin. Olen niin väsynyt yrittämään auttaa. Ja ehkä se onkin se ongelma. Se yrittäminen. Apu voisi tulla paljon paremmin, jos itse lakkaisi yrittämästä. Se yrittäminen kun niin helposti tulee todellisen rakastamisen tielle. Kaikennäköisin yrittämisvirityksiä sitä edelleenkin löytää käytöksestään, vaikka niitä on jonkin verran saanut purkaakin. Kuitenkin on usein hyvin vaikea irrottaa, luovuttaa ja lopettaa, kun samalla paljastuu ”oma alastomuus”. Ja sittenkin kuitenkin vasta silloin Jumalan armo voi sen peittää.

Yksi tyhjä on mökki. Jälleen kerran asujaa vailla. Ehkä se sitten menee niin taas talven, jos Jumala ei sille mitään käyttöä järjestä. Itse koitan taas opetella luottamaan, että tässä omassa ”tyhjyydessä” on myös merkitys. Kuitenkin tuntuu, että Jumala on lähellä. Saa rukoilla ja saa lukea. Katsotaan, antaisiko Jumala voimaa ja mahdollisuuksia sähköpianon hankintaan. Sehän on se yksi talven uusi ajatus, mutta sillä tasolla edelleen.  Ja liikunnan lisääminen on aina myös yksi ajatus..

Näissä tunnelmissa lokakuun alun viikonlopussa.

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)

Syvähäpeä

Syyskuun alusta tulin kerrostalolle ja tänne olen taas kotiutunut. Hyvä näin ja kiitollisena taas tästä kodista. 8 vuotta olen jo asunut tässä. Aika käsittämätöntä. Luulinhan muuttaessani, että tämä on joku lyhyempi vaihe. Mutta tässä sitä on sitten oltu ja ihmetelty – maatilahengailua, sisäisiä prosesseja, Israel-kuvioita ja muita projekteja, mitä Herra on eteen tuonut.

En osaa ihan sanoa miksi, mutta aina kun joku vähän kaukaisempi tuttu kysyy kuulumisiani, minua hävettää kertoa elämästäni. On vaikea edes ymmärtää, mistä niin kova häpeä vyöryy ylleni. Se vain on, vaikka tilanteessani ei pitäisi olla mitään erityisen häpeällistä. Jotenkin se häpeä on vain minussa itsessäni. Eikä minulla ole välineitä sen pois ottamiseen. Kai se jotenkin rakkauden ja rakastamisen kokemuksiin tai niiden puutteeseen liittyy. Kenties joku epäjumala – esim. raha on ollut Jumalan rinnalla. Raamatussa häpeä on yleensä seurausta epäjumalien palvelemisesta. Esim.:

”Häpeäksi koituu teille faraon turva, häväistykseksi suojan etsiminen Egyptin varjosta.” (Jes. 30:3)

” Kaikki jumalankuvien tekijät ovat tyhjänpäiväisiä, eivätkä nuo heidän hienot tuotteensa mitään auta. Niiden palvojat eivät näe eivätkä ymmärrä mitään, ja niin he joutuvat häpeään.” (Jes. 44:9)

”Jokainen kultaseppä joutuu häpeään jumalankuviensa vuoksi, sillä hänen valamansa kuvat ovat petosta, ei niissä ole henkeä.” (Jer. 10:14)

Nykyään on mielestäni vähän vaikeaa tietää mikä on epäjumalanpalvelusta, ja epäjumalien pitämistä Herran rinnalla, kun ei nyt kuitenkaan konkreettisia patsaita palvo. Varmasti kuitenkin on asioita, joita voi rakastaa enemmän kuin Jumalaa ja jotka vaikuttavat oman elämän päätöksiin enemmän kuin Jumalan Sana. Raha ja muiden mielipiteet ovat helposti tällaisia. Raamattu käyttää tällaisista termiä maailma, maailman rakastaminen ja maailman henki vastakohtana Jumalan Hengelle.

Ehkä jotenkin yksi kuluneen kesän mielessä pyörinyt teema on ollut ”maailmasta erottautuminen”, mutta mitään konkreettista aihe ei ole ainakaan vielä eteen tuonut. Onhan minulla ollut esimerkiksi vaikka kuinka kauan ajatuksissa jonkinlainen omavarainen maatalous, mutta mikään ei ole konkretisoinut asiaa siihen suuntaan tähän mennessä. Varsinkaan kun en edes asu maatilalla. Nähtäväksi jää, koska Jumalan aikataulu siinä suhteessa alkaisi tapahtua, vai alkaako ollenkaan. Tarvitsisi niin moni asia mennä uusille urille. Yksi asia on yhteys. Kyllä siinä tarvittaisiin sitten muitakin samassa Hengessä olevia mukaan. Ja niin kauan kuin ei ole, ei sitten ole Jumalan aikataulukaan. En tätä oikein muulla lailla osaa ajatella.

Olen ihan kiitollinen että tähän syyskuun loppuun avautui jotakin erilaista. Lähden reiluksi viikoksi Ruotsiin ja kuvioon liittyy Pietarin juutalaisia. En ole erityisemmin vastuussa mistään, joten aika rennoin mielin saa lähteä. Ja sitten vain katsotaan mitä Herra on varannut ja mitä eteen tulee. Varmasti kaikenlaista!

Laitetaan tähän loppuun Sef. 3:19-20, jossa yhdistyy israelilaisten maahanpaluu ja häpeän poistuminen:

”Katso, siihen aikaan minä rankaisen kaikkia sinun nöyryyttäjiäsi. Minä pelastan ontuvat ja kokoan karkotetut ja teen heistä ylistettyjä ja kunnioitettuja jokaisessa maassa, jossa he elivät häpeän alaisina. Siihen aikaan minä tuon teidät takaisin, siihen aikaan minä kokoan teidät. Minä teen teidät kunnioitetuiksi ja ylistetyiksi kaikkien maan kansojen keskuudessa, kun minä käännän teidän kohtalonne silmienne nähden, sanoo Herra.”

Raunioilla

Vähän kaaosta ilmassa. Tai ainakin omassa mielessä. En olekaan ihan hetkeen ollut näin rauhattomassa olotilassa. Tuntuu, että on kaikkea taas vähän liikaa.

Tulin perjantaina 5 mökillä asutun viikon jälkeen tänne kerrostalolle. Jotenkin halusin sieltä vaan pois. Mutta nyt ei ole hyvä täälläkään ja aion vieläkin mennä takaisin. Täällä on liian kuuma nukkua, nyt kun totuin mökin normaalilämpöön. Varsinkin kun ensi viikolle ennustellaan vielä oikein lämmintä. Ja sitten muutenkin on jotenkin outo olo olla täällä, liian kaupunkilaista. Mutta mökilläkin on myös vähän kummallista pidemmän päälle – ainakin sieltä puuttuu niin paljon omia tavaroita, ettei sekään nyt ihan kodilta ole alkanut tuntua.  Rauhattomuutta mielessä tässä(kin) asiassa.

Puinnit sujuivat hyvin viime viikolla. Kun työntekijät olivat terveinä.. Kaikki oma väki olikin sitten enemmän tai vähemmän sairaana. Itsellä on kamala yskä ja vastaavia taudinkuvia löytyi muiltakin. Ei niin kivaa.

Kaiken puintien ja yskimisten keskellä tapahtui kuitenkin vielä muitakin asioita. Yllätyin omista reaktioista, kun yhtäkkiä uskalsinkin kertoa ääneen itseä vaivaavia asioita. Sellaisia missä normaalisti olen ollut vain piilovihainen sanomatta mitään. Niitä vain ponnahteli kuin sieniä sateella. Pieniä rajojen asettamisia. Hyvin pieniä, mutta se sai ajattelemaan asiaa paljon enemmän.

Minulle yhteys on tarkoittanut hyvin monilla alueille itsensä hylkäämistä. Voidakseen olla jonkun kanssa pitää laittaa itsestä tukahduksiin hyvin paljon. Ja sellainen yhteys on aika ahdistavaa, eikä sitä oikeasti kauaa jaksa. Sitten haluaa jo yksinäisyyteen olemaan oma itsensä. Tällainen toimintamalli on erittäin hyvä lähisuhteiden estäjä, koska oikeasti ei pysty päästämään ketään lähelleen ahdistumatta. Ja toisaalta vaikka haluaisikin olla oma itsensä, se on niin kamala vaikeaa. Sitä jotenkin luonnostaan lamaantuu eikä pysty reagoimaan aidosti ja hetkessä. Joku asia voi tuntua pahalta, mutta oikeastaan senkin tajuaa vasta, kun tilanne on jotenkin jo tosi paljon ohi. Tietynlainen yliajelu on tosi helppoa, kun muut eivät edes tajua loukkaavansa eikä oikein itsekään, kun se on niin normaalia. Sitten on vähän niin kuin koko ajan karvat ja piikit pystyssä, kun ei pysty reagoimaan juuri niihin oikeisiin asioihin.

Kuitenkin omien rajojen asettaminen tuntuu tosi pelottavalta. Kun kerron mistä en tykkää, sittenhän joku voi kovastikin olla tykkäämättä minusta. Syvällä on aina ollut ajatus – jos ihmiset tietäisivät millainen oikeasti olen, kukaan ei pitäisi minusta. Ajatukset läheisyydestä ja jonkun kanssa yhdessä asumisesta aiheuttavan kauhunomaista tunnetta. Persoonallisuuden lopullista kuolemaa. Itkua, tuskaa ja ilottomuutta. Valloittaja jättäisi tyhjäksi revityt muurit ja poltetun maan. Vaikka kaipaan ihan muuta, tunnemaailma ja pelko on tämä.

Tämän aamuisessa raamatunlukuohjelman kohdassa oli Nehemian kirjan ekat luvut. Nehemia saa kuulla, että Jerusalemin muurit on hajotettu, portit poltettu ja kansa elää suuressa kurjuudessa ja häväistyinä. Tämä kosketti Nehemiaa kovasti ja Jumala antoi hänelle mahdollisuuden lähteä jälleenrakennustyöhön. Hän saapui Jerusalemiin, tutki raunioita ja sai rohkaista muita töiden aloitukseen. ”Ryhtykäämme siis rakentamaan Jerusalemin muuria, ettemme enää olisi häväistyksen alaisina.” ”Ja he saivat rohkeuden käydä käsiksi tähän hyvään työhön.” (Neh. 2:17,18)

Jerusalem oli ollut 70 vuotta tuhottuna ja muureja vailla. Mutta kun Jumalan aika tuli, Hän antoi rohkeuden käydä käsiksi työhön. Viholliset eivät olisi halunneet, että muurit rakennetaan ja vastustusta tuli, mutta koska asia oli Jumalan sydämeltä, se tapahtui. Jos sittenkin omatkin rajat voisivat vielä selkiintyä ja voisi saada rohkeutta siihen. Että pystyisi ajattelemaan, ettei se ole toisten loukkaamista vaan tervettä rehellisyyttä. Ja jos joku ei kestä, niin hänellä on oikeus siihen. Ettei tosiaan omien tunteiden tarvitsisi sotkeentua toisten tunteisiin. Omien valintojen olla riippuvaisia toisten valinnoista.

On ahdistava huomata miten raunioina muurit ovat ja poltetuista porteista voi tuoda sisälle mitä vain. Ennalleenrakennus on kuitenkin vahva teema Raamatussa. Jumala haluaa, että tuhotut rauniot rakennetaan ennalleen. Haluan uskoa, että Jumala tämänkin aloittamansa työn vie päätökseen.

”Jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniopaikat, sinä kohotat paikalleen muinaisten sukupolvien perusmuurit. Sinun nimesi on oleva: halkeamien umpeen muuraaja, teiden korjaaja maan asuttamiseksi.” (Jes. 58:12)

Autio ja tyhjä

Oli tarkoitus olla tänään muualla ja menossa, mutta kotona olen. Tai siis mökillä. Huomenna tulee täyteen 4 viikkoa mökkiasumista putkeen. Tämä on ennätys. Olen vähän jässähtänyt tänne, enkä ole jaksanut raahata tavaroita takaisin kerrostalolle. Katsotaan, jos se tällä viikolla tapahtuisi. Ensi viikonloppuna kesälainassa ollut sänkykin haetaan pois.

Syksyn merkit ovat saapuneet luontoon ja muutenkin. Siskontyttö aloitti eskarin, puinnit alkoivat aikaisin tänäkin vuonna eli nyt perjantaina, sairastuin flunssaan ja mieli on ollut syksystäkin alakulossa. On jotenkin heikko ja hauras olo. Puintiaika ja yskä ei tunnu kivalta yhdistelmältä. Mutta koitan olla armollinen itselleni, niin vaikeaa kuin se välillä onkin. ”Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”.

Syksyssä mieli kääntyy talvikautta kohti. Ja se jälleen vähän ahdistaa. Kesässä on maatilalla niin paljon enemmän elämää (vaikka kanat eivät sitten tulleetkaan), että se menee erilaisissa touhuissa. Mutta talvikausi on enemmän haahuilua. Ja lisäksi pimeys vie minulta pois vähäisetkin energiat. Silti kaipaisi, että olisi jotakin tiedossa talveksikin, jotakin mikä innostaisi.

Katselin viime viikolla kotiin tulleita kansalaisopistojen esitteitä. Jotkut jutut kyllä kiinnostivat oikeasti. En jaksa sitoutua monena iltana olemaan jossakin läpi talven, mutta tuntui, että silti laajasta tarjonnasta sai jotakin ideoita. Yksi ajatus on pianonsoitto. Jos sitä vielä uskaltaisi alkaa koittaa näin aikuisena uudelleen. Tavallaan aivan alusta, vaikka ala-asteikäisenä soittanut olenkin. Uusien asioiden oppimiseen tarvitaan niin paljon nöyryyttä. Hyväksyä se, ettei osaa ja että tekee virheitä. Ja että oppiminen on nyt niin paljon hitaampaa ja vaatii itseltäkin niin paljon enemmän kärsivällisyyttä. Tämä pieneksi tuleminen ja aasta aloittaminen on minulle hyvin vaikeaa. Varsinkin käytännön asioissa, jotka ovat helposti muiden nähtävillä. Olen ollut hyvin teoreettinen ja oppiminen on pitkään ollut niin pään tiedon lisäämistä. Nykyään muisti pätkii niin paljon, että tuntuu, ettei sinne enää mitään enempää teoriaa sopisikaan, kun kaikki vanhakin on unohtunut. Mutta hyvin pienellä ja varovaisella tavalla käytännön asiat ovat alkaneet kiinnostaa vähän enemmän. Voisiko niitä vielä uskaltaa, vaikka pelkäänkin tulevani jotenkin murskatuksi ja arvostelluksi.

Niin usein asiat ovat jääneet haaveiden tasolle. Eikä ole ollut voimaa ja tarpeeksi tahtoa toteutukseen, vaan on jotenkin masentunut ja lamaantunut vain. Ja toki moniin haaveisiin on liittynyt myös se joku toinen ihminen, jota ei sitten ole ollut olemassakaan. Mutta toki kaikki asiat eivät ole tällaisia – esimerkiksi pianoa yleensä soitetaan yksin..

Olen jatkanut Tarja Vilppolan kirjaa ”Läsnäolossa”. Se on ollut mielenkiintoinen kudelma Jumalan läsnäoloa, sielun ja tunnemaailman asioita ja kehollisuutta. Erittäin kaunista tekstiä jotenkin ihmisen ytimestä ja läsnäolon tarpeesta. Hyväksyvää ja lämmintä tekstiä seksuaalisuuden, turvallisuuden, ihmisyyden, Jumalayhteyden ja tunnetarpeiden syvyyksistä. Ja ihmisen rikkinäisyyden vaikutuksista. Yhteyden ja erillisyyden terveistä ja rikkinäisistä muodoista.

Itselle on edelleen kipeä ja jotenkin pelottava alue omaksi itseksi tuleminen näkyvällä tavalla. Niin helposti hukkaan itseni toisten mielipiteisiin ja tunteisiin. Tämä puintiaika nyt esimerkiksi ahdistaa taas todella paljon. Ja syy siihen on ensisijaisesti toisten ahdistus. Itselle tulee myös sellainen olo, että silloin hukkaa itsensä hyvin pahasti ja kulkee aivan täysin virran vietävänä eli toisten mielipiteiden mukaan. Ehkä siksi tämä flunssa juuri tähän kohtaan ahdistaa myös hyvin paljon, kun pelkään etten pysty kuuntelemaan heikon kehoni tarpeita, vaan on pakko vaan mennä ja tehdä vaikka ei jaksaisikaan. Hiljaisen äänen voi tukahduttaa, mutta silti se siellä jossakin huutaa lujaa.

Läheiset ihmissuhteet pelottavat, koska tuntuu, että hyväksytyksi tulemisen kaipuussani antaisin itsestäni niin paljon pois. Voisin hyvin kuvitella, että jos alkaisin seurustella epämusikaalisen kanssa, unohtaisin hyvin pian nyt ajattelemani pianonsoiton. Tai milloin unohtaisin mitäkin ja pyrkisin aivan liiaksi sopeutumaan ollakseni sitten katkerana jonkun ajan kuluttua. On outoa, mutta vieläkin 42-vuotiaana tuntuu, että on alueita ja asioita, jotka eivät ole päässeet näkyville ja esiin. Etten ole aivan tällainen kuin mitä nyt näkyy ulospäin. On ituja sinne ja tänne, mutta näissä olosuhteissa niillä ei ole ollut tilaa kasvaa.

Ja sitten kuitenkin edelleen haluan uskoa Jumalan aikatauluihin. Että hänen voimansa on suurempi kuin esteet. Että kananpoikaset pääsevät ulos kuorensa sisältä ja perhoset koteloistaan, kun ne ovat siihen valmiit. Vaikka tyhjyys välillä ahdistaa on se myös mielenkiintoista. Mitä Jumala tekee, millaisia unelmia Hän antaa, mitä tahtomista ja mitä tekemistä silloin kun joku luonnollinen (ura)putki on katkaistu? Mitä tyhjyydestä versoo, kun ”maa oli autio ja tyhjä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä.”? Olisiko siinä kuitenkin tilaa Jumalan luomistyölle, Hänelle, jolle tyhjyys on parasta toiminta-aluetta?

Vähän sairaana, heikkona ja tyhjänä tänäänkin. Ajattelemassa vähän tyhjältä tuntuvaa talvikautta. Ja sittenkin antaen tyhjyyteni Hänelle, jolla on voima luoda uutta. Tyhjästä ja autiosta maasta.

”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä oli tehnyt, ja näki, että se oli erittäin hyvää.” (1. Moos. 1:31)

Rauhaa

”Sille, jonka mieli on vakaa, sinä takaat rauhan, rauhan, sillä hän turvaa sinuun.” (Jes. 26:3)

Kesä on mennyt ulkoisesti melko tavallisissa merkeissä. Mutta sisäisesti on ollut välillä ihan myrskyisääkin. En jaksa lakata ihmettelemästä Jumalan pitkäjänteisyyttä näissä sisäisissä prosesseissa. Hän mahdollistaa ne tällä ulkoisesti melko tylsällä ja tasaisella arkielämällä. En pystyisi ajattelemaan näitä asioita, mitä olen palkkatyön päättymisen jälkeen saanut prosessoida, jos tässä samalla pyörisi paljon muuta. Ajatusmaailman kapasiteetti on kuitenkin niin rajallinen ja helposti täyttyvä. On suurta armoa, että saa heittää pois syvällä olevaa painolastia pikkuhiljaa, koska se on jotenkin niin lujassa kiinni, että tuskin stressitilanteessa olisi kykyjä niitä irrottaa. Tässä tarvitaan rauhaa. Tässä niin kuin kaikessa muussakin elämässä.

Eräät tutut kertoivat lukeneensa Tarja Vilppolan kirjaa ”Läsnäolossa” (2017). Lainasin sen kirjastosta ja olen lukenut nyt kolmasosan. Kokonaisuudesta en siis osaa vielä sanoa, mutta jotakin hyvin koskettavaa tuossa on ollut. Alun teemoina ovat kulkeneet vahvasti rauha kaiken hyvän perustana. Läheisyys, hermosto, kehollisuus, turvallisuus, Jumalan kuva – näitä teemoja kirjoittaja kuvailee hyvin asiantuntevalla, kauniilla ja herkällä tavalla. Kirjan äärellä saan helposti kiinni omasta tietynlaisesta jatkuvasta jännitystilasta ja sen mahdollisista syistä. On lohdullista ajatella, että turvallinen läheisyys ja läsnäolo voisi sitä vielä joskus helpottaa. Ja toki se, että itsekin saa edelleen etsiä asioita, jotka tuovat rauhaa.

Paavali käyttää kirjeissään usein termiä rauhan Jumala. Selvästi rauha on Jumalan olemuksen ytimessä ja Hänen päämääränsä. ”Sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala” (1. Kor. 14:33). Rauha näyttäisi tulevan Jumalan järjestyksellä, Hänen sanoilleen kuuliaisena olemisella.

Tänä kesänä olen ollut ajoittain erityisen rauhaton ja välillä sitten taas aivan rauhallinen. Jumalalla on kyky nostaa esiin vaikeiden asioiden kautta menneisyyden vielä vaikeampia kipuja. Joita Hän sitten pääsee hoitamaan, kun ne esiin pulpahtavat. Olen ihmetellyt miksi olen niin kovasti reagoinut eräiden toisten vaikeaan tilanteeseen. Tuntenut ylisuurta syyllisyyttä, vaikka Herra on niin selvästi kertonut syyllisyyteni kantaneensa ja pelännyt kauhulla tilanteen seurauksia, vaikka olen sivullinen. Jotakin oivalluksia Jumala nyt sitten kuitenkin antoi tilanteesta ja sain otteen omista lapsuuden kivuistani, jotka tässäkin tilanteessa aktivoituivat. Oma vastuunkantajan ja yhteyden ylläpitäjän rooli siellä missä asia on oikeasti täysin toisten vastuulla eikä yhtään minun. Tilanne, johon oikeasti en pysty mitenkään vaikuttamaan, mutta jossa kuitenkin on jotenkin jähmettynyt ja lakannut olemasta oma itsensä, että rauha voisi kenties säilyä. Yhdenlainen yhteensuuntaan ja toisenlainen toiseensuuntaan. Ulkoinen rauha, minun sisäisen rauhani kustannuksella. Jos ei ole rajoja eikä osaa pitää rauhaa sisällään, sitä kaipaa niin kovasti ulkoapäin. Ja kai ne rajat lapsena vasta muodostuvat. Tai sitten jäävät vajaiksi. En oikein kestä ristiriitoja näin aikuisenakaan ja sehän on vähän ongelma elävässä elämässä. Ainakin haluaisin osata erottaa oman osuuteni ilman, ettei tarvitsisi tuntea vastuuta toisten riidoista. Jeesus tuo rauhan ja järjestyksen, en minä.

Mutta on ihana ajatella, että Jumala on rauhan Jumala, evankeliumi on rauhan evankeliumi ja ”rauhan Jumala on pian musertava saatanan teidän jalkojenne alle.” (Room. 16:20). Jumala lupaa rauhaa koko ihmisen kokonaisuudelle: ”Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidän kokonansa, ja säilyköön teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen.” (1. Tess. 5:23). ”Mutta itse rauhan Herra antakoon teille rauhan, aina ja kaikella tavalla.” (1. Tess. 3:16). Ja kurituskin annetaan rauhan tavoite mielessä: ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.” (Hepr. 12:11)

On kaunista ja helpottavaa, että Jumalan päämäärä on rauha ja saan luottaa, että hän siihen suuntaa vie kaikesta myrskystä huolimatta. ”Sillä Jumala on kutsunut teidän rauhaan.” (1. Kor. 7:15)

Helteessä ja virroissa

Onpa ollut ihanan lämmin päivä – päivämaksimi varmaankin 33 astetta. Olen taas mökillä ja kiitollisena siitä, että saan olla täällä eikä kerrostalossa paistumassa. 30 on kiva ulkolämpötila, mutta ei niin kiva sisätiloissa..

Tapahtumaa täynnä ollut viikko meni mukavasti ja siinä oli tärkeitä kohtaamisia. Kaiken muun lisäksi samalle viikolle osui vielä kirjaprojektin viimeisiä juttuja. Olen kertonut olevani mukana yhdessä kirjaprojektissa ja nyt sitten vihdoin kirja on mennyt painoon. Projekti on ollut vireillä jo vajaat 2 vuotta, mutta nyt sitten alkaa olla valmista. Ehkä laitan myöhemmin jotain linkkiä asiasta, katsotaan. Oma roolini on ollut siinä kuitenkin hyvin taustajoukoissa, vaan onhan se silti hienoa, että ollaan vihdoin tässä vaiheessa.

Olen kiitollinen Isän antamista kirjaprojekteista, Israeliin liittyvistä kuvioista ja milloin mistäkin projektista. Ne ovat olleet monella lailla tärkeitä ja antaneet itselle paljon. Ja sitten kuitenkin ne ovat olleet määräaikaisia projekteja. Enempään ja sitoutuneempiin asioihin en olisi kyennyt. Kaiken ohessa kun on kuitenkin tämä maatilakuvio, mikä on kaikkein isoin juttu. Niin iso, etten yleensä ole sitä kyennyt tai halunnut edes ajatella. Ja kuitenkin jotakin mikä silti on tavallaan mielessä koko ajan. Oma suhtautumiseni tähän, oma paikkani tässä kokonaisuudessa. Onko tämä Isän tarkoittama palvelupaikka minulle vai jotakin mistä tulisi irrottautua, että voisi olla vapaa muuhun? Tämä on ollut tosi pitkän ajan kysymys. Melkein koko elämänmittainen kysymys. Usein aivan liian painava taakka ja vastuu edes ajateltavaksi. Nyt ikää on 42 ja vieläkin ihmettelen. Mutta silti vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Aivan todella hitaasti, mutta kuitenkin.

Vaikka perusvaikeudet eivät varsinaisesti ole muuttuneet, viihdyn maatilalla nykyään paljon paremmin kuin aikaisemmin. Ajoittain se tuntuu aivan käsittämättömän hienolta. Ajoittain ei. Mutta kuitenkin keskimääräinen kiitollisuuteni mahdollisuudesta elää maalla on lisääntynyt huimasti. Tietysti näin kesällä on helppoa nauttia luonnosta, mutta en silti pidä olotilaani mitenkään itsestäänselvyytenä. Niin monet ahdistukset ja tuskat on kesäisinkin läpi käyty. Ihmettelen tätä miten mieleni on pikkuhiljaa muuttunut. Kenties sittenkinkö tulisin juurtumaan tänne? Ottamaan paikkani? Voisiko tämä paikka ihan oikeasti olla Jumalan käytössä vielä joskus?

Haluaisin olla sillä paikalla mihin Jumala on minut tarkoittanut ja siksi en voi mitenkään pitää itsestäänselvyytenä että kun olen syntynyt maatilalle, niin se se paikka sitten automaattisesti olisi. Yhtä lailla Isän suunnitelmissa voisi olla juttuja ja elämä jossain ihan muualla. Enkä nytkään halua sanoa mitään muuta kuin että juuri nyt tuntuu tältä. Tietynlaista kaipausta olla jotenkin juuri täällä. Syvemmin ja laajemmin juuri täällä. Isän kanssa juuri täällä. Että paikan, joka on tuntunut joskus kuristavalta vankilalta ja masentavalta pakkotyölaitokselta on Jumala mielessä onnistunut muuttamaan hyväksi ja kauniiksi mahdollisuuksien paikaksi.

Vaikeita asioita on ollut ja on edelleen paljon. Yksi iso hämmennystekijä tässä kuviossa on koko ajan ollut puolisottomuuteni. Se on niin iso asia ja avoin kortti. Olenko loppuelämän yksin, antaako Jumala puolison joka tykkää asua maatilalla, vai lähdenkö vielä jonkun perässä jonnekin muualle? Tämä kysymys on yhtä auki nyt kuin viimeiset 20 vuotta. Mutta kieltämättä lähtökitka jonnekin muualle olisi nyt huomattavasti suurempaa kuin paljon nuorempana. Kun nyt vihdoinkin on alkanut jotenkin oikeasti uskaltaa alkaa haaveilla tähän paikkaan liittyvistä asioista. Niin pitäisikö vieläkin kyetä myös irrottautumaan ja antamaan sijaa muillekin mahdollisuuksille? Jäänkö touhuilemaan tähän maatilalle vai pitääkö vielä alkaa kehittää jotain muuta jossain ihan muualla? Palkkatyön jäämisestä on 8 vuotta ja nämä vuodet ovat olleet aika erikoisia tietynlaisessa tyhjyydessään. Mutta sitten kuitenkin sydäntä hoitavia kaikissa vaikeuksissaan.

Tänään kuitenkin nautiskelin kovasti uimisesta kauniissa pikku joessa kaikkien näiden isojen kysymystenkin äärellä. Ja sitten ne taas Isälle jättäen ja uskoen että Hän ne parhaalla mahdollisella tavalla johdattaa.

”Herra, sinä olet minun perintöosani ja maljaosani, sinä hoidat minun arpani.” (Ps. 16:5)

Tiettömän taipaleen takana

Heinäkuun puoliväli ja kirjoitusta vaihteeksi kerrostalolta. Välillä on vähän ristiriitaista tunnetta asumisen suhteen, mutta siis ihan vähän vain. Kun toisaalta on kiva olla maalla, mutta sitten tämä kunnon koti on nyt kuitenkin täällä kerrostalossa. No, olen nyt vain kiitollinen että on koti ja maallakin välillä paikka missä olla, ettei ole kyllä mitään aiheita valitukseen, vaan päinvastoin. Vaikka ei silti, voihan tämäkin olla jotakin Jumalan valmistavaa työtä siihen, että jos kuitenkin joskus vielä asuisi muuallakin kuin täällä kerrostalossa.

Välillä on kyllä muutenkin pää niin pyörällä ja sekaisin, että hoh hoijaa. Se on aika väsyttävää. Nyt ainakin kovasti kaipaisi rauhaa vain mieleen ja kykyä jättää Jumalan käsiin aivan kaikki murehtimatta yhtään mistään. Irrottaminen on vaikeaa ja helposti sekaantuu muidenkin asioihin aivan väärällä tavalla. Kunpa voisi enemmän keskittyä omiin asioihin ja omaan elämäänsä ja niin paljon vähemmän toisten juttuihin.

Mutta se on kiva, että tuntuu että asioita tapahtuu. Vaikkakin pinnan alla, mutta kuitenkin. Sydämessä Jumala tekee paljon ja jotain näkyy sitten päällekinpäin. Viikko sitten sain kokea hyvinkin selvästi, että Jeesus otti kantaakseen syyllisyyden tietyistä minua painaneista synneistäni. Sen jälkeen oli hyvin kevyt olo ja on pystynyt suhtautumaan vähän erilailla joihinkin asioihin ja ihmisiin. On aika ihmeellistä, että arjen keskellä tapahtuu tämmöisiä juttuja. Voi tunnustaa syntejä ja saa vapautua niistä. Jotain yllättäviä rukoushetkiäkin on ollut.

Ensi viikolle on myös luvassa kaikenlaista. Jälleen tämä, että välillä on pitkään hiljaiseloa ja sitten tapahtuu paljon kerralla. On tulossa ystävien kesken kokoontumista maatilalla, lähikaupungin kristillinen kesätapahtuma palvelutehtävineen ja Israel-aiheinen rukoustapahtuma 200 km päässä. Jokainen näistä yksittäin riittäisi jo minulle viikon tapahtuma-annokseksi, mutta ne nyt sitten kaikki menee 5 päivän sisään.

Vaikka välillä jännittää tai pelottaakin on kuitenkin ihana nähdä, että Jumala työtään tekee. Ja sekin on hyvä, että Hänen kanssaan saa kulkea niille pelottavillekin alueille. Vaikka en seurustele tai sinnepäinkään, niin parisuhteeseen liittyvät asiat pyörivät kyllä usein mielessä. Ja siihen liittyvät isot pelot. Jostakin putkahti vähän aikaa sitten mieleeni sellainenkin näkökulma kuin että oikeasti pelkään kovasti tutustua itseeni. Ettei parisuhdepeloissakaan ole ollenkaan pelkästään kysymys siitä, millainen se toinen on, vaan pelkään kaikkia niitä tunteita, mitä toinen minussa saa aikaan. Ja etten itse pystyisi kohtaamaan niitä, kipuja, heikkouksia, pahoja ajatuksia ja ties mitä siinä sitten kuitenkin nousisi pintaan. Ja kun ei itse niitä pystyisi kohtaamaan, niin ei pysty ajattelemaan, että toinenkaan pystyisi. Että vaikka lopputulos voisi ollakin ihan hyvä, miksi kukaan jaksaisi rämpiä ensin kauheassa suossa ja raivata tietä läpipääsemättömässä viidakossa. Kun en todellakaan itsekään jaksa. Aivan kuin sydämen ympärille olisi tällä alueella kääritty paksut kerrokset piikkilankaa, jota en yksin pysty poistamaan, mutta haluan säästää muutkin kipua tuottavilta yrityksiltä.

Mutta en siis ole mitenkään toivoton ja on kuitenkin kiva saada aina joku uusi oivallus miksi esimerkiksi yhteys toiseen voi olla vaikeaa. Kun kuitenkin Jumalalle kaikki on mahdollista ja monella lailla mieliala on nykyään paljon parempi kuin joskus aikaisemmin. Jos ajattelen mielialaani tätä blogia aloitellessani kuinka ahdas olotila olikaan verrattuna tähän päivään. Vieläkin tietyt ahtauden elementit ovat kyllä olemassa, mutta kuitenkin on paljon helpompi olla nyt. Enpä kyllä vieläkään tiedä mitä Jumala on tekemässä ja mihin suuntaan viemässä, mutta jos voisi luottaa siihen että se riittää, että Hän tietää mitä on tekemässä.

”Mutta olethan sinä, Herra, meidän Isämme! Me olemme savi, ja sinä olet meidän valajamme, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” (Jes. 64:7)


Olen harrastanut vähän rentoja kesäajeluja ja viime viikonloppuna yksi pysähdyspaikka oli kotieläinpiha, josta löytyikin yllättäen monenlaisia kanoja. Enemmänkin oli kuin nämä, mutta tässä kuvia silkkikanoista ja sitten kanaemo, jonka poikanen kurkistaa siiven alta.

Pinnan alla kaivertaa

Olen asustellut nyt kaksi viikkoa yhtäjaksoisesti täällä mökillä, eikä yhtään tee mieli vielä takaisin kerrostaloon. Koko näkökulma elämään tuntuu pikkuisen erilaiselta täältä käsin. On ihana olla lähempänä luontoa ja käydä aamusta heti katsomassa mitä lampaille kuuluu. Ihan joskus mieleen hiipii ajatus, että mitä jos muuttaisikin tänne mökille ihan oikeasti, mutta toki talviaika olisi sitten tosi erilaista. Ei silti mikään täysin mahdoton ajatus, mutta toisaalta ei ehkä ole ihan selviä asioita, mitkä sitä niin valtavasti puoltaisivatkaan. Ehkä erakoituisin täällä liikaa? Ja nyt on syksyksi vuokralainenkin tulossa. Mutta never say never. Tänään oli ainakin kaunis kesänvihreä mökkiaamu.

Kanat eivät ole vielä saapuneet ja katsotaan miten sen asian kanssa menee. Syynä on se, että ne saavat edelleen kotipaikassaan jalkahoitoa. Kotikanalaan oli päässyt uusien tulokkaiden mukana syyhypunkkeihin kuuluva loinen, joka aiheuttaa kalkkijalka nimistä sairautta. Loiset tunkevat itsensä syvälle ihoon ja jalan pinnalle kertyy kuolleen ihon muodostama paksu pintakerros. Olen tätä kalkkijalkaa itsekin netistä tutkaillut ja vaikuttaa olevan suhteellisen yleinen ongelma. Googlettamalla kalkkijalka tai engl. scaly leg löytyy runsaasti kuvia enemmän tai vähemmän ikävännäköisistä kananjaloista. Ongelmana on helposti, ettei ensimmäistä havaintoa tee kuin vasta tilanteessa, jossa jalat ovat jo tosi pahat. Lievemmissä tilanteissa taudin pystyy hoitamaan, mutta se vie aikaa. Ja niinpä tännekin ajatellut kanat ovat tosiaan edelleen hoitotoimenpiteiden kohteina kotonaan ja katsotaan miten tilanteet etenevät.

Kanoilla on jaloissaan suomut, ja punkit asustelevat suomujen alla. Hoidossa jalkoja liotetaan mäntysuopavedessä, jotta kohollaan olevat suomut irtoaisivat ja muut hoitoaiheet sitten osuisivat punkkeihin, eivätkä ne pystyisi piiloutumaan suomujen alle.

Ja sitten päästäänkin hengellisten vertausten pariin. Välillä tuntuu, että Jumalakin tekee ihan tätä samaa liotushoitoa. Hän seisottaa jossakin tilanteessa niin kauan, että suomut ja panssarit putoaisivat ja Hänen puhdistava hoitotyönsä pääsee osumaan oikeaan kohteeseen. Sitä kaikenlaista ulkokuorta on ihmisessä niin paljon. Ja sillä on tarvittaessa ja terveesti suojaava vaikutus. Mutta sitten kun syntiinlankeemuksen vaikutukset jylläävät siellä syvemmällä ja siellä aiheuttava tuhoja. Asenteissa, arvomaailmassa, lihan himoina ja ties minä. Näihin ei välttämättä ole ollenkaan helppo päästä kiinni, kun haluaa itse niin vahvasti ylläpitää jotakin ihan muuta kuvaa itsestään. Ja kuitenkin siellä syvemmällä on ongelma, joka aiheuttaa kipua ja vaikeuksia, suoranaista elämän rampautumista pahimmillaan. Kanat eivät luonnostaan halua seistä paikoillaan vesiastiassa – eivät todellakaan. Eikä itse haluaisi seistä paikoillaan niissä tilanteissa, joita Jumala sallii. Ja sitten kuitenkin Hän tekee niin, jotta kovaa pintaa irtoaisi ja Hänen armonsa pääsisi hoitamaan syvälle, paljon syvemmälle kuin niihin ulkoisiin asioihin, joista niin helposti olemme huolissamme.

On tosi hienoa, kun Jumala antaa jonkun syvemmän oivalluksen Hänen ajatuksistaan ja arvomaailmastaan. Tuntuu kuin yksi lihansyöjäpunkki olisi silloin saatu kiinni. Omat ajatukset ovat liikkuneet viime aikoina siinäkin, mitä arvostaa. Näkyvillä oloa vai hiljaista palvelua esimerkiksi. Ja ylipäänsä onko tärkeää ulkoiset asiat, vai aidosti Jeesuksen mielenlaatu. Ja mitä Jeesuksen mieli sitten ylipäätään erilaisissa tilanteissa on.

On kamalaa, mutta toisaalta hienoa löytää itsestään kapina Jumalaa vastaan. Ettei kuvittele itsestään, ettei minussa olisi syntistä luontoa, joka on kapinassa, koska siellä sekin ulkopinnan alla majailee. Ja sitten kuitenkin helpotuksesta nähdä, että Paavalikin pyörittelin roomalaiskirjeessä aivan samoja asioita lihasta ja hengestä. Sieltä voi lukea lohduttavia ja vapauttavia jakeita kuten ”Synti ei enää ole teidän hallitsijanne, koska te ette ole lain vaan armon alaisia.” (Room. 6:14)

Eilen kävin pyörähtämässä eräillä valtakunnallisilla hengellisillä kesäpäivillä. Sinne oli tuotu lapsille ohjelmaksi myös kanojen katselua eli tämä kana on kuvattu siellä.

Samaria-Suomi: Kanoja, rauhaa ja kiitollisuutta

Uimareissun raikkaus tuntuu vielä kehossa. Talviturkki lähti 18,5 asteiseen jokiveteen. Israelissa olisin voinut pulahtaa Välimereen, mutta se sitten jäi tekemättä tällä kertaa. Olen ollut takaisin jo 4 vuorokautta, mutta mieli seikkailee vielä jossain välimaastossa. Toivottavasti sekin pian laskeutuu tänne kokonaan.

Olen jotenkin todella hyvillä mielin nyt takaisin Suomessa ja kotona. Tämä on vähän harvinainen olotila matkan jälkeen, mutta tosi kiva. Kesän vihreys näyttää niin valtavan kauniilta. Tuntuu niin kivalta, että ihmisiä ei vilise aivan valtavan paljon joka puolella, on hiljaisuutta ja rauhaa. Olen varmaan seonnut tai tullut vanhaksi, mutta tosiaan koskaan aiemmin en muista tällaista tyytyväisyyttä matkan jälkeen kotona olemisesta. Kesällä on kyllä osansa asiassa. En ole koskaan ennen ollut Israelissa kesäkuussa, ja toki paluu Suomeen on aivan eri kesäkuussa kuin marraskuussa. Mutta jotenkin tuntuu, ettei ihan kaikki kuitenkaan johdu kesästäkään.

Minulla oli hyvä matka. Kirjoitin kuvauksen matkasta esirukoilijoille, ja siitä tuli monimuotoinen kertomus, josta piti jättää jotain pois vain siksi, etten jaksanut kahta ja puolta sivua enempää kirjoittaa kerralla. Reittinä oli tällä kertaa Tel Aviv – Samaria – Jerusalem. Parasta aikaa oli tälläkin kertaa Samariassa. Se on se alue, missä olen selkeästi eniten ”kotona” Israelissa. Joitain uusia alueita sain nähdä tälläkin kertaa, kun ystäväpariskunta siellä autolla kuljetti. Mutta niin paljon olisi vielä nähtävää, siis ihan pintapuolisellakin tasolla. Maisemat ovat mielestäni tosi kauniita siellä, ja ihmiset asuvat pääasiassa pienemmissä kylissä eikä isoissa kaupungeissa. Alueen ja ihmisten puolesta rukoileminen tuntui siellä tärkeältä ja siinä oli merkittäviä yhteisiäkin hetkiä yhteyden puolesta rukoillessa.

Mutta blogin teemassa pitää tietysti hehkuttaa kanakohtaamista Samariassa. Se oli erittäin hauska ja ehkä reissun iloisimpia juttuja. Ystävien toimesta minut ja saksalainen ystäväni kuljetettiin erääseen Samarian kylään, jossa en ole aiemmin ollut. Kylässä ystävien ystäväpariskunta oli aloittanut innokkaan kananpitoharrastuksen viime vuoden puolella. Sain kuulla kanaharrastuksesta Israelissa, mikä oli tietysti huippukiinnostavaa. Omat haasteensa tuo tautipaine, pakolliset rokotukset, kuumuus ja muuten tiukat eläinsuojelumääräykset. Mutta kanat ovat niin kanoja kaikkialla. Vaikka en voi itseäni kunnon kanaharrastajaksi lukea, kun onhan minulla ollut kuitenkin vain 4 kesää kesäkanoja, kiinnostusta kuitenkin riittää ja oli hauska kuulla kaikista tämän perheen kanaroduista ja risteytyksistä ja kaikesta mitä nyt vain kanalassa voi tapahtua. Ja toki sitten vielä heidän vuohistaan ja vuohenmaidosta.

Matkan aikana kesävieraslampaani olivat saapuneet ja oli kiva ottaa niihin kontaktia ja vähän ”kesyttää” niitä, että tulevat sitten aidalle vastaan. Katsotaan saisinko alkaneella viikolla myös kesäkanavieraita. Sama suunnitelma on tänäkin vuonna, että tuttuni kanalaumasta tulisi muutama yksilö kesäksi meille kotkottamaan.

Tulin tänään tänne mökille, että saisi vielä paremmin kesästä ja luonnon rauhasta kiinni kuin kerrostalossa. Olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Niin kuin nyt edelleen kaikesta ihanan vihreästä, raikkaasta ilmasta ja maaseudun rauhasta. Ihmeellistä olla niin kiitollinen Suomesta tällä kertaa. Vaikka tosiaan oli myös oikein hyvä matka (ellei kahta mahatautia lasketa..)

Sitten koitan vain rauhoittua tähän arkeen ja ihmetellä päivä kerrallaan mitä Isällä on varattuna.

”Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidän myös on yhdessä ruumiissa kutsuttu, ja olkaa kiitollisia.” (Kol. 3:15)

"Samaria-kana" minun sylissäni.(En muista enää minkä rotuinen tämä oli..)

Yhdessä yhtä yksinkin

Sateinen sunnuntai. On hienoa, että sataa ja maa saa kovasti kaipaamaansa kosteutta. Viime vuoden jälkeen ei pidä näitä sateita itsestäänselvyytenä. Toisaalta harmaa sää vetää mielen vähän apeaksi.

Välillä yksinäisyydentunne on aika kova. Välillä ei ollenkaan. Tällaisina viikonloppuina kun kahteen päivään ei puhu välttämättä kenenkään kanssa mitään, se saattaa erityisesti iskeä. Toisaalta kaipaa lepoa ja rauhaa, toisaalta on tyhjä olo. Minun on vaikea aidosti levätä muiden seurassa ja se on pitkäaikainen ongelma. On ikävää, että lepoon tarvitsee yksinolon, kun se sitten vie muunkinlaiseen yksinäisyyteen.

Tietyllä lailla olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että yksinäisyys tuntuu kipeältä. Muistan jostain nuoruudesta haaveet erakkomaisesta asumisesta, ettei tarvitsisi olla tekemisissä juuri kenenkään kanssa. Tuntuu paljon terveemmältä kipeästikin kaivata yhteyttä, kuin erakkoelämää. Mutta ihmisyhteyksiin on liittynyt aina se pelko, että joku toinen jyrää, eikä pysty eikä osaa olla oma heikko pieni itsensä siinä seurassa. Jää niin näkymättömäksi ja huomaamattomaksi, että tukehtuu. Silloin yksinolo tuntuu turvallisemmalta, kun on sentään joku tila omille ajatuksille. Mutta haaveilen yhteydestä – turvallisesta yhteydestä.

On helpottavaa, että Jeesuksen yksi tärkeimmistä rukouksista liittyi yhteyteen. Jeesus rukoili, että uskovat ”kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Rukoilen, että hekin olisivat yhtä meissä, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneet minut”. (Joh. 17:21) Tämä rukous ei varmasti jää vastaamatta ja Pyhä Henki koko ajan vie yhteyden suuntaan – Isään, Jeesukseen ja toisiin Jeesukseen uskoviin. Mutta Hän sitten toimii tavallaan, eikä se tarkoita, etteikö yksinäisyyttä joutuisi kokemaan.

Yksinäisen yksinäisyydentunne ei poistu sillä että on ”joku”, kun yhteydettömyyttä voi kokea seurassa ja joukoissa aivan yhtä paljon kuin yksin ollessa. Ainakin omasta mielestä yhteydettömyys seurassa on pidemmän päälle pahemman tuntuista kuin fyysisesti yksin oleminen. Ongelma on syvemmällä ja siksi yksinäiselle kerrotut kivat ajatukset yksinäisyyden poistumisesta menemällä vain jonnekin harrasteryhmään ovat kovin pinnallisia. Toisaalta taas passiivinen yksinäisyyden itsesääli-itkeskely siitä toivossa, että siten saisi hyvän ystävän ei kyllä myöskään toimi. Kaivattu rakkaudellinen yhteys on jossain syvemmällä, ja kaivautuminen sinne voi olla vähän pidempi matka. (Ajattelen hyvin erilaisena esim. leskeksi jäämisen yksinäisyyttä tai sellaista vanhuuden yksinäisyyttä, ettei kunnoltaan pysty juurikaan menemään tapaamaan ketään).

Hengen yhteys on ollut itselle hyvin helpottava asia vuosien saatossa. Että vaikka olen sosiaalisesti vähän öö-luokkaa ihmissuhdetaidoissa, kuitenkin on uskovien yhteys Pyhässä Hengessä. Siksi vain haluaisi, että Jumalan Sana voisi olla enemmän esillä, niin voisi syntyä enemmän todellista yhteyttäkin. Ilman Jeesusta kaikki jää täysin vajaaksi ja tyhjäksi.

Viikon päästä olen Israelissa, jos niin on Herran tahto. Olen reissussa paljolti jälleen saksalaisen ystäväni, minua 6 vuotta nuoremman naisen kanssa. On jännä, että Jumala on antanut minulle tämmöisen matkakumppanin Israeliin hänestä. Hän ei ole koskaan ollut Suomessa ja minä en ole ollut luonaan Saksassa, vaan olemme tavanneet Israelissa ja siellä jonkun verran yhdessä kuljeskelleet. Kaksi vähän rikkinäistä ja yksinäistä herkkää ja hiljaista naista etsimässä lohdutusta Israelin Jumalan siipien suojasta. Hän on minua useamman kerran jo Israeliin rohkaissut lähtemään ja onneksi olen mennyt, vaikka moni lähtö on tuntunut vähän oudolta, että onko tässä mitään järkeä. Enkä kyllä nytkään tiedä, miksi olen menossa. Mutta jos Isällä jotain jujua tällekin matkalle olisi. Jotain yhteyttä ja yhteyksiä ehkä.

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, minä olen antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä – minä heissä ja sinä minussa – jotta he olisivat täydellisesti yhtä ja maailma tietäisi, että sinä olet lähettänyt minut ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet rakastanut minua.” (Joh. 17:22-23)

Kultaa ja kimmellystä

Äärimmäisen kaunista aikaa. Tämä toukokuun kirkkaan tuore alkuvihreys on niin ihmeellistä ja sykähdyttävää. Ja vielä näin ihanasta lämmöstäkin saa nauttia. Olo on henkiin herännyt ja hyvin kiitollinen, varsinkin näin lepopäivää viettävälle.

Olen siis mökillä ja siksi nämä kaikki vihreydet, linnunlaulut ja perhosten tanssit ovat heti aamusta käsin kosketeltavissa ja tunnelmoitavissa. Tyhjään mökkiin järjestyi keittiönpöytä ja tuolit, keinutuoli, sohva, sänky ja lipasto eli täällä pärjäilee nyt mainiosti. Kaksi yötä olen täällä nyt ollut ja tarkoitus on kesän aikana fiilispohjalta täällä aikaa viettää. Syksyyn on aikaa, mutta jonkunlainen toive olisi, että ensi talvea mökki ei aivan yksin ja kylmiltään täällä kököttäisi, vaan että joku voisi tulla tänne asumaan. Tämä on pieni talviasuttava omakotitalo, vaikka tätä mökiksi sanonkin. Eli sen näkee sitten, mitä tapahtuu.

Viimeksi huokailin vähän kylvöhuokailuja, mutta nehän menivät sitten aivan kuin Strömsöössä. Tai ainakin minun näkökulmastani, koska en ollut traktorissa ollenkaan. 13.5. kaikki oli jo kylvetty eli aikaisessa oltiin ja nyt on saanut sitten jo ajatella ja puuhailla ihan muita asioita. Aikainen kylvöaika oli hienoa senkin takia, että kahden viikon päästä, minun olisi tarkoitus olla matkalla Israeliin. Olisi ollut aika rankkaa lähteä ja miettiä valmisteluja heti kylvöajan jälkeen, mutta tämäkin asia meni nyt tosi hienosti ja tähän tuli tämmöistä sopivaa taukoa väliin. En ole koskaan aiemmin ollut Israelissa kesäkuussa ja tuntuu ehkä vähän oudolta miettiä lähtöä näin ihanassa Suomen keväässä, mutta eiköhän sekin siitä.

Kaikenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia toukokuuhunkin on sopinut. Välillä kammottavaa tyhjyyttä ja yksinäisyyden syövereitä, välillä sitten taas ihan kauniita ja ihmeellisiäkin hetkiä, lämmön ja ystävällisyyden osoitusten suoranaista vyöryäkin. Olen ollut vähän sekaisinkin, mikä ei ole niin kivaa, mutta toisaalta se pakottaa etsimään Jumalan Sanan kalliopohjaa ja Jeesuksen rauhaa ja vie kuitenkin hyvään suuntaan.

Viime aikoina olen päätynyt miettimään ja pyytämään Jumalalta apua erityisesti ahneuteeni – siihen että ei ole tyytyväinen siihen mitä itsellä on, vaan alkaa haluta itselleen jotakin toiselle kuuluvaa. Lienee hyvin luonnollista, että nähdessään jotakin hyvin kaunista alkaakin haluta sitä itselleen. Olen päässyt muistuttamaan itseäni taas siitä, että vaikka se jokin kaunis ja ihmeellinen asia olisikin Jumalan aikaansaama, se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että minun kuuluisi saada se jotakin omakseni ja omaan käyttööni. Jo paratiisissa oli valtava kaunis Jumalan tekemää puu, jota käytettiin kuitenkin rajojen opettamiseen ja siihen kysymykseen rakastaako enemmän Jumalan tekoja vai Häntä itseään ja Hänen toivomuksiaan. Synti on jotakin mikä tekee Jumalan surulliseksi.

Myös kertomus kultaa, hopeaa ja kauniin vaatteen itselleen vastoin Jumalan toivomusta ottaneesta Aakanista on puhutteleva. Samoin kuningas Daavidin lankeemus, kun hän vastoin Jumalan sydäntä järjesteli itselleen puolisoksi toisen miehen kauniin vaimon. Kaikissa tapauksissa seurauksena oli rikkimenemistä ja vaikeuksia. Se, mikä rikkoo Jumalan sydäntä, rikkoo myös ihmisiä. Tämän voi helposti itsekkyydessään ja omissa haluamisissaan unohtaa. Ihmisen sydän on niin syntiinlankeemuksen seurauksena niin kiero ja haluaa asioita vastoin Jumalan toiveita.

Ei tunnu kivalta olla koetuksessa, kun sitä viedään sydänjuuriin asti. Mutta sellaista tämä aina välillä on. Kumpi on enemmän kultaa, Jumalan Sana ja Hänen toiveensa vai hänen tekemänsä kultainen asia. Kultaisista asioista ihminen teki sitten epäjumalia. Niin, ei ole kivaa ja ehkä tämä on vähän pelottavaakin. Kuitenkin ”älköön kukaan kiusattuna ollessaan sanoko, että Jumala häntä kiusaa. Ei Jumala ole pahan kiusattavissa, eikä hän kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:12-14) Lohduttavaa on lupaus: ”Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus. Jumala on uskollinen. Hän ei salli teitä kiusattavan enempää kuin kestätte, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor.10:13)

Kevään paratiisimaisen luonnon keskellä kysellään välillä syviä kysymyksiä. Mutta onneksi sitten on muutakin. Tänään tässä iltapäivällä saan vieraaksi tänne luonnonhelmaan tutun afrikkalaistaustaisen äidin ja 4 lastaan. Kohta on mökissä vipinää..!

”Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanaan, myös ikuisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.” (Saarn. 3:11)

Armoa ja sijaisia

Koivut ovat jo pitkällä hiirenkorvassa - harvinaista näin vappuna. Kevätspeltit kylvettynä ja minä toipilaana ihmettelemässä, että millainenhan toukokuu tästä mahtaa tulla.

Tänä vuonna kylvöt alkoivat meillä eilen, 30.4. eli poikkeuksellisen aikaisin. Muistan yhden aikaisemman kylvöjen aloituksen vapunaatolta, mutta yleensä aina toukokuun puolella on aloituksessa oltu. Tämä kevät yllätti nyt näin. En ehtinyt vielä ollenkaan kunnolla murehtimaan kevätkylvöjä, kun pellolla on jo oltu. Pari viikkoa sitten alkanut sairastamiseni jatkui erittäin voimattomana viime viikonloppuun asti, enkä tälläkään viikolla ole ollut vielä täysin kunnossa. Heikkouden tilassa on vaan katsellut ja ihmetellyt vierestä, kuinka homma on pyörähtänyt käytiin. Vaikka sairastaminen ihanina kevätpäivinä on ollut ikävää, olen myös ollut kiitollinenkin sairauden tilasta – ainakin ajoittain.

Kylvöaika-ahdistuksista olen täällä aika monena vuonna raportoinut. Tilanne on muuttunut tosi paljon näiden 10 vuoden aikana, mitä olen blogia kirjoittanut. Työntekijät ovat muuttaneet kuviota omalta osaltani hyvin paljon, mistä olen todella kiitollinen. Viime vuonna olin paljon traktorissa, mutta toivon, että tänä vuonna olisin taas paljon vähemmän. Tästäkään huolimatta en voi sanoa, että kaikki stressi olisi pois ja että tunnelma maatilalla olisi vaan leppoisa ja levollinen mukavan puuhastelun parissa. Kierroksia ja kireyksiä kyllä löytyy ja onhan kylvö- ja puintiaika täysin erilaista aikaa kaikkeen muuhun vuodenkiertoon verrattuna. Yhtäkkiä onkin paljon työtä mikä pitää saada tehdyksi kohtuullisessa ajassa. On työmiehiä, ruokintatarpeita, väsymystä, rikkoutuvia laitteita ja inhimillisiä virheitä ja 83-v ja 84-v vanhempani mukana täydessä pyörityksessä. Kun muilla stressimittari singahtaa kaakkoon, on vaikea itsekin pysyä rauhallisena. Ja voinhan se jossain tilanteessa olla minä itsekin, jolla mittarit singahtaa ensimmäisenä.

Mutta kaikesta huolimatta ainakin jo tässä alussa olen ollut kovin paljon kiitollinen. Erityisesti tästä yhdestä, joka niin hyvällä tavalla tuo rentoa ilmapiiriä ja kuitenkin on hyvin aktiivisesti hommissa mukana. Valtava kiitollisuus siitä, kun saa jotenkin kokea, että Jumala on antanut sijaisen minun hommilleni. Ettei minun ole pakko kantaa sitä osaa, mikä minulle tavallaan kuuluisi, mutta mitä en ollenkaan pysty kantamaan. Ja että joku toinen sen mielellään tekee, ilman mitään katkeruuksia. Se on käsittämätöntä edelleen.

Jonain hetkinä vapautuminen kylvötaakoista vie ajatukset Jeesuksenkin asenteeseen. Kuinka Hän täysin vapaaehtoisesti otti ristin ja rangaistuksen, joka minulle olisi syntieni takia kuulunut. Että Hän tuli alas tänne, meidän arkeemme eikä yhtään syyllistä ihmistä tai ollut katkerana tehtävästään syntien sovittajana. Että rakkaus näki heikkouden ja kyvyttömyyden ja tuli sijaiseksi siihen, mihin en itse olisi koskaan kyennyt. Mutta tosiaan armon ymmärtämiseksi on kyllä aivan ihanaa, kun saa siitä jonkun konkreettisen kosketuksen ihmisten välisissäkin asioissa. Ja nyt koen armoa ja suurta kiitollisuutta, kun joku muu on ollut puolestani hyvällä mielellä peltohommissa.

Sitten vain katsellaan ja ihmetellään, niin rauhallisella ja luottavaisella mielellä kuin mahdollista päivä kerrallaan, mitä tämä toukokuu mukanaan tuo.

”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä leikkuu, ei kylmä eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.” (1. Moos. 8:22)

”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon arvokkaampia kuin ne?” (Matt. 6:26)

L’œuf ou la poule

Salut et joyeses Pâques – Hei ja iloista pääsiäistä! (Taas oli tullut yllättävä piikki lukijoissa Ranskasta, en ymmärrä sitä niin kuin en monta muutakaan asiaa, mutta terkkuja vaan sinnekin.)

Pääsiäisen ohjelmassa tähän asti on ollut flunssailua ja kirjan oikolukua – oikein yhteensopiva mätsi. Olen ollut huippukiitollinen, että koko talvikausi on mennyt flunssatta, täysin ihmeellistä. Pitkäperjantaina niistinkin sitten koko vuoden edestä. Epäilen, että tämä on pahamaineista miesflunssaa, koska sain tartunnan 2,5 v- siskonpojalta. J Pääsiäisen ohjelmaan olisi joka tapauksessa kuulunut kirjaprojektin loppusuoralla olevan kirjan oikoluku, mikä ehkä terveenä olisi ollut vähän haastavaa, kun pitää oleilla hienolla ilmalla sisätiloissa tuntikausia. Oikolukua tapahtui nyt osittain myös oikoasennossa. Eikös se oikoluku juuri sitä tarkoitakin että oikoosellaan luetaan? J

Alunperin kirjan oli tarkoitus tulla painosta marraskuussa 2018, mutta projekti on venynyt ja nyt katsotaan saataisiinko painokoneet käyntiin toukokuussa. Vaikka oma osuuteni ei ole kovin suuri, kyllähän sitä sitten kuitenkin ihan odottaakin, että kirja valmiiksi tulisi, kun prosessissa on mukana elänyt syksystä 2017 lähtien ja rukouksissa jo paljon ennenkin.

Ihanaa, että olin terve vielä viikko sitten, kun pitkästä aikaa maatilalla pidettiin kotiseurat. Edellisistä on melkein 10 vuotta aikaa. Homma lähti liikenteeseen, kun täälläpäin Suomea vieraili taas tämä eräs intialainen pastori, johon olen tässä vuosien varrella tutustunut. Hänen kokouskalenterissaan oli tyhjää sen verran, että yksi tilaisuus sovittiin sitten maatilalle. Oli hyvin piristävää valmistella tilaisuutta ja elää siinä mukana. Sitä edellisenä viikonloppuna olivat siskoni 40-v yllätyssynttärit, mikä sekin oli hauskaa.

Syvällisemmissä teemoissa mielessä on ollut pelko ja pyynnöt että siitä saisi vielä vapautua. Hylätyksi tulemisen pelosta, ihmispeloista, kaikista sellaisista rakkautta ja toimintaa estävistä ja rajoittavista peloista, joita edelleen riittää paljon. Siitä, mikä aiheuttaa jännittynyttä oloa ihan kaikkeen olemiseen ja elämiseen, enemmän tai vähemmän tilanteista riippuen. Kaipuu on kova turvallisuudentunteeseen syvälle saakka.

Tämän päivän raamatunlukuohjelmassani Israelin kansa kulki Jordanin yli kuivaa maata myöden luvattuun maahan. Se saa ajattelemaan uutta alkua ja kykyä sitoutumiseen. Ensin oli pitänyt lähteä Egyptistä ja irrottautua kaikesta. Elää erottautuneena autiomaassa Herran kanssa sitoutumatta kovasti muuhun kuin Jumalaan itseensä (siinä sitten enemmän tai vähemmän epäonnistuen, mutta kuitenkin). Ja sitten tuli kuitenkin uudelle sukupolvelle aika valloittaa maa, sitoutua siihen ja alkaa hyvin uudenlainen ja vastuullinen elämäntapa Herran osoittamassa maassa.

Niin kuin olen kertonut täällä ennenkin, erämaataival on tuntunut jotenkin tutulta vaiheelta. Jotain taakse jättäneenä ja sitten jotenkin irrallisena kulkien, vaikka kuitenkin uskovien joukossa ja Jumalan Sanasta ravintonsa saaneena. Hyvin epäselvänä, että onko tässä saapumassa jonnekin, missä saisi kokea olevansa omalla paikallaan, vai tällaista vähän irrallaan olevaa haahuiluako tämä sitten on? Antaako Isä vielä kykenemistä liittyä johonkin? Sitoutua todella johonkin? Kuulua todella johonkin? Kun on niin monella lailla irrotettu ja ehkä tehty kykenemättömäksi ja haluttomaksikin liittymään. Ja että saisi sitten liittyä ja sitoutua juuri niihin juttuihin, mihin Isä haluaa viedä, eikä niin että vaan tylsistyy erämaahan ja liittyy siellä vääriin asioihin, niin että matka jää kesken.

Kuollutta ruumista voitelemaan menossa oleville naisille ilmestyivät enkelit tyhjällä haudalla. Nämä naiset olivat niin sitoutuneita Jeesukseen, että olisivat vielä hänen kuollutta ruumistakin olleet menossa palvelemaan. Mutta eipä sitten tarvinnutkaan, vaan saivat kokea elämänsä yllätyksen. Jeesukseen sitoutuminen vei kuolemankin läpi, jos ei luovuttanut siinä kohtaa kun omat kuvitelmat murskaantuvat. En tiedä odottivatko naiset Jeesuksen tulevan Israelin kuninkaaksi tuossa ajassa. Jos niin, he pettyivät karvaasti. Mutta sydäntä koskettanut persoona sai heidät kuitenkin liikkeelle heti aamusta, vaikka oli selvää ettei heistä hovineitoja olisi tulossakaan. Ja kuoleman läpi käyneinä heistä tulikin jotain paljon suurempaa – ylösnousemuksen ensimmäisiä todistajia. Sitten olikin koko Jerusalem sekaisin.

"Älä pelkää, tytär Siion. Sinun kuninkaasi tulee istuen aasin varsan selässä." (Joh. 12:15)

Tyhjyyden mahdollisuudet

Maaliskuun viikonloput vain jotenkin vierähtivät ja näköjään tuli 4 viikon väli kirjoittamiseen. Nyt jo kylvetään valossa ja kevät antaa vahvoja lupauksia itsestään. On erilainen olo, kun aivot saavat riittävän annoksensa valoa.

Viimeksi kirjoitin 42-synttäreiden tuomasta lapsettomuuden faktasta ja sen hyväksymisestä. Siitä tuli jonkinlainen käännekohta ja välillä tuntuu ihan helpottavaltakin, että eipä sitten siihen lapsihommaan tarvinnutkaan alkaa. Mutta sitten edessä on jotenkin vielä isompi tila, tyhjyys ja kysymykset. Jos omat lapset eivät tule kuulumaan elämääni, niin MITÄ sitten? Sittenhän aivan KAIKKI on aivan auki, kun tämäkin ajatus on kuollut. Toisaalta avoimuus tuo tosi hienon ja uuden näkökulman mahdollisuuden – periaatteessa voisin lähteä minne vain. Toisaalta se tuo tyhjyyden, kun ei ole mitään ”omaa juttua” näköpiirissä. Mutta jännästi on tullut aivan kuin uuden nuoruuden olotila. Äidiksi olen liian vanha, mutta kun se haave on kuollut, kokeekin jälleen aivan kuin jonkun uuden nuoruuden. Monien muiden mahdollisuuksien äärellä en olekaan liian vanha, vaan ihan nuorisojengiä. Että vieläkö lähtisi opiskelemaan jotain? Onko Isällä jotakin varattuna, vai tällaistako haahuilua tämä vaan on?

Jossain määrin olen viime aikoina miettinyt syyllisyyttä. Kuinka niin paljon haluaisi päästä vapaaksi siitä – itsensä ja toisten syyttämisestä ja syyllistämisestä. Että voisi olla niistä vapaa ja mennä armossa eteenpäin. Jeesus ei syytä mistään, se ei kuulu hänen luonteeseensa. Tiedän että luontaisesti olen kova arvostelija, itseni ja muiden. Ja sehän on tosi raskasta. Armon oppiminen jonnekin syvälle tasolle on ollut hyvin hyvin hidasta. Fariseusten tivaamiset Jeesukselle sokean miehen kohdalla: ”Kuka teki syntiä, hänkö vai hänen vanhempansa?” kuulostaa hyvin tutulta ajatusmallilta tässä perheettömyys-kysymyksessänikin. Tai ihan missä vaan epäonnistumisessa. Ja sitten pelkää eikä uskalla edes yrittää mitään, kun se joku voi mennä pieleen ja sitten onkin syyllinen. Kunpa Jeesus armollista ajattelua syvälle opettaisi.

Niin, siis tyhjää ja mahdollisuuksia on. Kuten mökissäkin. Enpä olekaan siitä pitkään aikaa kertonut. Mökki on nyt ollut tyhjillään tammikuusta alkaen. Oli tosi kiva ja hienoa, että se oli selkeässä käytössä ja kalustettuna parin vuoden ajan. Nyt siellä taas tyhjyys vallitsee ja sama ihmettely kuin joskus aiemminkin, että olisiko Herralla jotain käyttöä sille vielä? Viime kesänä se maalattiin ulkoapäin eli on hyvässä kunnossa ulkoa ja sisältä. Ja typötyhjä. Ja taas ne samat kysymykset että kalustaako itse vai tulisiko joku muu sinne kalusteineen? En tiedä. Ajattelen, että jos ei mitään ilmaannu niin olkoon kesän omassa käytössä jollain minimikalustuksella ja syksyllä sitten vuokranvälityksen kautta vuokralle.

Mietinnässä, rukouksissa, suunnitteluissa ja kenties hyvin pian varauksissakin on Israelin matka nro 14. Se yksi asia, jossa on kokenut todella selvää johdatusta ja missä perheettömyydestä on ollut selkeä hyöty, on että voi aina välillä pyöriä vapaasti Israelissa. Kaipuu iskee välillä niin suurena ikävän kaltaisena olotilana erityisesti Samariaa, mutta myös Jerusalemia kohtaan.

Samariassa on niin paljon raunioita, niin paljon hylättyä. Eikä maailman silmissä Länsirannan maine nykyäänkään kaksinen ole. Mutta jotenkin itse on saanut nähdä alueen vain mahdollisuuksia täynnä ja hyvin kauniina. Ja mietin, että voisiko Jumalalla olla minullekin jotakin juttua siihen suuntaan. Jotakin mahdollisuutta rakentaa, jotakin mahdollisuutta siunata? Sehän se suuri ihmetys on ja miten se veto on välillä niin todella kova.

Tämmöistä sekalaista tänään maaliskuun viimeisenä päivänä.

”Katso, minä tulen teidän luoksenne, te Israelin vuoret, ja käännyn teidän puoleenne. Silloin teitä viljellään ja teihin kylvetään. Minä tuon paljon ihmisiä, koko Israelin heimon, teidän rinteillenne, kaupungit asutetaan ja rauniot rakennetaan.” (Hes. 36:9-10)

Kuvia tyhjästä mökistä:

 Tyhjä keittiö.

 Tyhjä makuuhuone.

Tyhjä talo.

Epäonnea naistensarjassa

Täytän tässä pikapuoliin 42-vuotta. Se on ihan kamalaa. Ihmiset onnittelevat, vaikka mieluummin ottaisin vastaan osanottoja suruun. Siitä huolimatta että haave omasta lapsesta on ollut jotenkin epämääräinen, rikkinäinen, vaikeasti uskottava ja vielä vaikeammin sanoitettava, on se viime vuosina kuitenkin jossain määrin kuitenkin elossa ollut ja tavallaan koko ajan tullut elävämmäksi. Kunnes tulee vaihe, että ymmärtää, että siitä sitten kuitenkin pitää jo selkeästi alkaa luopua ja uskaltaa kulkea menetyksen surun läpi. Ikäkriisi on paha ja kenties tämä on ikävin syntymäpäiväni. Toivottavasti niin ja että seuraavaksi alkaisi jo hyväksyä tilanteen ja voisi oppia olemaan kiitollinen elämistään vuosista.

Olen surrut ja itkenyt, mutta olen myös nauranut. Tuntuu, että Jumala on taas tehnyt jotakin uutta tunnealueilla. Ensin tuli nauru, sellainen joka on ollut kadoksissa todella pitkään. Olen miettinyt nauranko enää koskaan, niin kuin silloin joskus paljon nuorempana. Ja sieltä se sitten aivan yllättäen tuli, keskellä arjen tavallisia juttuja. Ilon jälkeen tuli suru, yllättävän voimaakkaana sekin. Hassua kyllä, olen iloinen myös surusta. Jos ilo on ollut hukassa, tavallaan myös surukin. Aivan kuin kummallakaan ei olisi kunnolla ollut lupaa olla olemassa pitkään aikaan. Nyt ne tulivat jostain tervehtimään - ehkä jotenkin auttamaan eteenpäin.

Jumala ei päästä minua helpolla. Niin helposti haluaisin vain jotakin tekemistä, missä voisi kaiken unohtaa – sen lapsettomuudenkin. Että saisi aivan kuin heittää jotakin kaapua sen häpeän ja epäonnistumisen tunteen ylle. Selittää jotakin pätevää itselle ja muille tärkeistä tehtävistä, jotka Jumala on antanut. Mutta ei, kaikki näköjään kahlataan pohjamutia myöden ja niitähän sitten riittää.

Aloitin blogin kirjoittamisen 31-vuotiaana ja koko tämän reilun 10 vuoden ajan sama kipu on pyörinyt taustalla. Jeesus on tehnyt tosi paljon ja monessa kohtaa koen olevani henkisesti terveempi ja ehjempi tänään kuin silloin. Paljon on hajotettu ja paljon on korjattu. Mutta myöhästyikö Hän ratkaisevasti sittenkin? Aika ei vain riittänyt? Romua oli niin paljon ja on edelleen? Takamatka oli liian pitkä kurottavaksi (juu, olen katsonut hiihdon MM-kisoja..)? 

Uskon edelleen, että Jumala on ajoituksen mestari. Jeesus venytteli tarkoituksella lähtöään Betanian-kylään - antoi Lasaruksen kuolla ja Martan ja Maria vaipua murheeseen. Hänellä oli parempi suunnitelma – oman jumaluutensa kirkastaminen herättämällä Lasarus kuolleista. Hän salli surun ystävilleen Martalle ja Marialle ja he saivat olla todistamassa jotakin paljon suurempaan. Sellaista mikä lohduttaa suurimmissa suruissa tänäänkin – Jeesus on voittanut kuoleman ja Hänen sanastaan kuolleet heräävät eloon, kun aika on.

Niin, tässä sitä ollaan, jotenkin hyvin tyhjänä ja auki kaikki. Haaveita kääritään ja lykätään hautaan ja ihmetellään että tässäkö kaikki sitten oli.

”Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittynä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.” (Joh. 11:43-44)