End of an era?

Terveisiä kynttilöiden keskeltä. Kirjoitan yleensä päiväsaikaan, en illan pimeydessä. Mutta tässä nyt tämmöinen joulupoikkeus.

Jotenkin viimeiset pari viikkoa ovat olleet ”outoa” aikaa. Aivan kuin joku prosessi olisi tullut päätökseen: se sellainen todella syväluotaava juttu, mistä aina löytyy uutta ja uutta oman elämän asiaa pyöriteltäväksi, niin ettei oikein paljon muuhun pysty. Sitä on kestänyt niin todella kauan, että olen ajatellut, ettei se varmaan lopu koskaan. Ja nyt, tarkalleen ottaen 6.12. jälkeen, ei olekaan ollut kauheasti mitään syvällistä teemaa pohdittavana. Olen hämmennyksissäni että mitäs nyt? Tässä on jo ehtinyt melkein ottaa oman elämän syvälliset prosessit elämäntehtäväkseen. Eikö tämä jatkukaan ikuisesti? Olisiko kuitenkin vielä jotain muutakin?

Aikapäiviä sitten minun puolestani rukoillessa joku tai itse asiassa useampikin on nähnyt sotkuisen(?) lankavyyhdin tai on tullut sana ”vyyhti”. Että elämän asiat ovat jotenkin sekaisin ja näyttää, että niitä on tässä nyt aika monta vuotta selvitelty, hyvin hitaasti. Mutta onko nyt tullut langanpää vastaan? Ettei enää olisikaan mitään kovin kummallista vanhaa selvitettävää? En tiedä, en todellakaan tiedä, mutta siltä on vain viime aikoina tuntunut. Siltä että mitäs nyt? Mitäs sitten tehtäisiin? Mitä seuraavaksi? Ei oikein löydy samanlaisia teemoja märehdittäväksi kuin mitä vuosikausia on aina jostain noussut. Ja olen todellakin ihan se sama ihminen kaikkine vajavaisuuksineni, ja jotenkin vain ihmeissäni taas tästäkin tilanteesta.

Ennen joulua ehdin kokemaan jonkun verran joulun alleviivaamaa oman perheen puuttumisen tuskaa (=kun ei ole sitä omaa puolisoa ja lasta/lapsia ja tämä perhejuhla tulossa ja taas olen toisten nurkissa jne). Mutta mitään ahdistavaa yksinäisyyttä en ole tässä joulupäivinä ehtinyt kokemaan, kun seuraa on kuitenkin ollut oikeastaan enemmän kuin normiviikonloppuna. Joululoma on tuonut mökkiasukkaat pariksi viikoksi maisemiin ja muitakin vanhoja kavereita on tullut kotiseudulle lomanviettoon, joten seuraaville päiville on joitain tapaamisia tiedossa ja kiva niin. Yksinäisyysteema nosti kuitenkin esiin hyvän keskustelun eilisellä pikku päiväkävelyllä, kun sain yllättäen kertoa uskoontulokertomukseni eräälle toiselle yksinäiselle joulukävelyllä olijalle. Kunpa hän, yksinäinen n. 70 v mies haluaisi tulla uskoon Jeesukseen. Ja mahdollisimman moni muu.. Olisi vaan niin hienoa nähdä vielä ihmisiä tulevan uskoon..

Mutta joo. En tiedä mitä seuraavassa numerossa tapahtuu. Sitä nyt sitten vaan Herralta kysellään ja muuten vaan ollaan ihan kaikessa rauhassa.

”Kaikella on määräaika. Jokaisella asialla on aikansa taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä istutus,
aika on surmata ja aika parantaa,
aika on purkaa ja aika rakentaa,
aika on itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika hypellä,
aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet,
aika on syleillä ja aika olla syleilemättä,
aika on etsiä ja aika kadottaa,
aika on säilyttää ja aika viskata pois,
aika on repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika on olla vaiti ja aika puhua,
aika on rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aika rauhalla.
(Saarn. 3:1-8)

Sitkeitä sissejä?

Tänä vuonna parvekkeellani on kukkinut poikkeuksellisen innokas pelargoni. Ostin tämän kesäkuun 10. päivä, joten tänään tulee puoli vuotta täyteen amppelikukintaa. Yhdeksi pakkasyöksi olen tuon sisään ottanut, mutta muuten on lasitetulla parvekkeella ollut tähän asti. Normaalisti parvekekukkani ovat yleensä loka-marraskuussa paleltuneet, mutta nyt tässä kirjoittaessa tulee mieleen, että ehkä tätä yksilöä voisi vaikka yrittää talvettaa (tai oikeasti yksilöitä, kun on puna- ja valkokukkainen siinä). Voisin vaikka kiikuttaa sen tyhjillään olevaan mökkiin, jossa lämpötila on koko ajan plussan puolella.

Tätä kukkaparia ei tosiaan kylmä tunnu haittaavan. Parvekelämpötilan täytyy usein olla jotain 0-5 astetta ja nuo vaan pukkaavat jatkuvasti uutta nuppua. Ehkä se onkin pelargoneille ihan normaalia, en ole juurikaan perehtynyt niiden kasvustrategioihin, vaan aikaisemmat ovat sitten vain jäätyneet jossain vaiheessa. Sitkeitä kasveja kyllä, kun valitsen yleensä parvekkeelle pelargonin siksi että se on melkein ainoa amppelikukka, joka kestää etelään päin olevalle lasitetun parvekkeelle kesällä muodostuvaa kovaa kuumuutta. Ja nyt sitten näin hyvin näyttää sietävän kylmyyttäkin. Hauska piristys tälle syksylle. Nyt ovat pimeimmän ajan koristevalot ja pelargoni parvekkeella yhtä aikaa.

Mitäs muuta sitten? Viime kerralla valittelin taas vaihteeksi sitä, kun elämässä ei ulkoisesti tapahdu mitään, mistä olisi jotakin kerrottavaa. Että päivät ovat sitä maatilahengailua ja omassa kotona hengailua, välillä jotakin pientä muuta ihan piristävääkin ja siinäpä se sitten onkin. Kuitenkaan tämä ei ole koko totuus. Sisäisesti kuitenkin tapahtuu koko ajan. Jotakin hiljaista Pyhä Henki tekee jatkuvasti. Ja olen siitä hyvin kiitollinen. Vaikka se ei olekaan sellaista kuulumista, mistä olisi helppo kertoa marketissa törmätylle vanhalle luokkakaverille. ”Moi mitä kuuluu, ei ollakaan nähty 25 vuoteen?” ”Moikka, no itsekkyyttäni tässä viime aikoina nyt olen erityisesti miettinyt. Mitäs sulle?”

Mutta siis että tapahtuu kuitenkin. Ja on tapahtunut taas edellisenkin kirjoituksen jälkeen. Jotakin Jumalan Henki taas teki. Tällä kertaa kunnioituksen alueella. Minun on ollut todella vaikea kunnioittaa vanhempiani ja heidän kunnioittamattomuus on syntiä. Asia on ollut todella vaikea ja todella solmussa. Jotenkin  ihmisten kunnioittaminen ylipäänsä on ollut hyvin vaikeasti ymmärrettävä asia. Koska en ole pystynyt ymmärtämään mitä on kunnioittaminen, olen tavallaan pitkään sekoittanut sen tottelemiseen ja jotenkin toisen tahtoon alistumiseen. Ja sitten se onkin ihan mahdoton juttu. Olenhan tätä täällä  ja muualla ennenkin miettinyt ja syntinä tunnustanut, mutta jotakin uutta Jumala teki tällä kertaa. Aivan kuin olisin saanut ymmärtää jotakin uutta kunnioittamisesta ylipäätään. Kenen tahansa ihmisen mukaan lukien omat vanhempani. Kunnioittamisen ja ihmisarvon. Heidän ja sen seurauksena myös minun omani. Ettei kyse olekaan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä vaan jostain ihan muusta. Jostain sellaisesta mistä minulla ei ole ollut oikein hajuakaan. Sellaisesta mitä orjalla ei ole, mutta vapaalla on.

Jotenkin samaan läjään Jumala onnistui puhumaan myös anteeksiantamattomuudesta. Että se on pahin synti ja niin vastoin Jeesuksen henkeä ja ristillä tapahtunutta sovitusta. Hän on antanut meille kaikki anteeksi ja haluaa jatkuvasti antaa anteeksi, niin Hän haluaa että myös me annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä rikkoneet ja loukanneet. Ja tämähän on erityisen vaikeaa ”hyvälle ihmiselle”, joka ei näe omaa syntisyyttään ja kokee, että hänen ongelmansa ja kipunsa johtuvat siitä mitä muut ovat hänelle tehneet, ei hänen omasta itsekkyydestään jne.

Niin – kerro näitä marketissa sitten jugurttihyllyn kohdalla. Onneksi sentään jossain voi. Kuluneella viikolla Raamattupiirissä sain muistella tapahtumia 8-9 vuoden takaa, jotka silloin tekivät raon hyvän ihmisen panssariini – aviorikos oli siinä askeleen päässä pyörimässä. Silloisessa hyvyydessäni en olisi koskaan voinut kuvitella päätyväni sellaiseen tilanteeseen ja ajatusmaailmaan. Tavallaan olen vieläkin kauhistunut ja sitten kuitenkin kiitollinen siitä prosessista mikä siitä kaikesta lähti liikkeelle. Todellisen armon tarve. Tämmöinen minä olen ja kaikkeen syntiin täysin kykenevä. Ja että Jeesus on sovittanut synnit ihan oikeasti eikä vaan periaatteessa.

Vaikka mieleni oli enemmän ja vähemmän synkkä Seinäjoen vuosinani 2003-2010 pyysin kuitenkin, että Jumala pitäisi minua siellä juuri niin kauan kuin tarpeen on. Ja samaa pyydän nytkin. Että tämä hiljainen sisäisten prosessien vaihe saisi jatkua juuri niin kauan kuin tarpeen on. Jumala tietää mitä tekee. Ja olenhan Hänelle elämäni antanut. Jos Hänen mielestään on hyvä että elämäni menee näin, niin sitten se on oikeasti hyvä näin.

"Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut." (Room. 8:28)

Kirjoja ja kitinää

Aika syvissä vesissä taas menty ajoittain.  Reilu pari viikkoa sitten alkanut flunssa jotenkin käpersi entisestään sisäänpäin. Ei ole voinut liikkua sitäkään vähää mitä normaalisti. Perjantaina olin lääkärissä näyttämässä korvaani, joka on ollut vähän lukossa koko kaksi viikkoa. Jotakin lievää tulehdusta näkyi, muttei kuulemma tarvitse antibiootteja. Olen yskinyt, lukenut kirjoja ja ollut vähän masentunut aina välillä. Ja sitten arpajaisissa voitin moottorisahan, mikä oli ihan hauskaa, vaikka en yhtään harrastakaan moottorisahailua.

Viime viikonloppuna eräässä tilaisuudessa olleelta kirjanmyyntipöydältä ostin intialaisen Vishal Mangalwadin Raamatun vaikutusta läntiseen maailmaan käsittelevän teoksen ”Kirja, joka muutti maailmasi” (2017). Samalla kirjapöydällä näin myös Mia Puolimatkan kirjan ”Narsismi vanhemmuudessa” (2017), jota en siinä ostanut, mutta joka jäi kuitenkin niin mieleen, että lainasin sen kirjastosta ja olen ollut siihen uppoutuneena siinä määrin että Mangalwadin opus on jäänyt aloituksen jälkeen odottamaan parempaa aikaa.

Puolimatkan kirja ”Narsismi vanhemmuudessa” osuu ytimiin. Kirjassa narsismilla tarkoitetaan jokaisessa ihmisessä luontaisesti syntiinlankeemuksen seurauksena vaikuttavaa itsekkyyttä. Tämän lähtökohdan ansioista aihepiiriä pystyy tarkastelemaan ilman, että päätyy suureen vaaraan leimata joku henkilö erityiseksi narsistiksi ja samalla nostaa itsensä paremmuuden jalustalle. Syntiinlankeemuksen seurauksena narsismia ilmenee jokaisessa, mutta kirjan tarkastelun kohteena on itsekkyys erityisesti kasvatuksessa ja sen ylisukupolviset vaikutukset. Kirjoittaja itse kertoo kirjan syntyneen tarpeesta kuvata hyvän ihmisen syndrooma ylisukupolvisena kirouksena. Puolimatka on tutkinut aihetta myös väitöskirjassaan ”Kasvatuksellinen realiteettiperiaate – Välitätkö auktoriteettia vai väärää syyllisyyttä?” (2004), joten uusimmassa kirjassakin on jossain määrin tieteellinen ote ja runsas lähdeviitteiden käyttö. Perustana on kuitenkin selkeä Raamatun ihmiskuva ja Jeesus vastauksena syntiinlankeemuksen ongelmiin.

”Hyvän ihmisen syndrooma” on hyvä termi hyvin yleiselle asialle. Tarpeelle esittää parempaa kuin on ja pitää siitä kaavusta epätoivoisen lujasti kiinni. Ja tarpeelle ampua alas jokainen (vaikka oma lapsi), kuka voisi horjuttaa sitä mahdollisuutta, ettei olisikaan hyvä ihminen, jolla on jalot päämäärät. Puolimatkan mukaan ”Syntiinlangenneiden vanhempien rakkaus on parhaimmillaankin epätäydellistä ja itsekästä. Pahimman muodon rakkaus saa silti, kun ihminen torjuu Jumalan tietoisuudestaan eikä tiedosta piilotajunnassaan vaikuttavia pahuuden pyrkimyksiä ja luulee olevansa hyvä ihminen.”

Kirja haastaa lukijansa totuuden äärelle ja Jeesuksen ristin luo. Sekä itsekkyytensä ja kontrollointinsa hyvän yrittämiseen verhoavat vanhemmat että kapinointiin, halveksuntaan ja itsensä parempana pitämiseen taipuvat jälkeläiset.

Myönnän, että olen koen myös epätoivoisuutta näiden asioiden äärellä, ja masennuksen suo meinaa upottaa. Maatila tuo kuvioon sellaisen haasteen, siteen ja vyyhdin mitä mikään lukemani kirja ei ota huomioon. Mitä tehdä kun vahvojen ihmisten kasvattama pieni ihminen on niin hukassa, ettei hänen omasta tahdostaan ota kukaan selvää, ei edes hän itse? Mitä tehdä kun rakkaudenkaipuu on paljon suurempi kuin ammatillinen kiinnostus? Kun vastuu tuntuu murskaavalta? Kun omat toiveet tuntuvat vääriltä ja syntisiltä? Jne.

Olen aika järkyttynyt siitä, että olen 6,5 vuotta nyt asunut tässä kerrostalossa ja omassa elämässäni ei ole tänä aikana tapahtunut mitään konkreettista elämän suunnan selkeytymistä. Luulin palkkatyöt lopetettuani, että tässä hetken saisin levätä burnoutit pois ja sitten alkaisi joku uusi vaihe. Mutta näin ovat vuodet vierineet eikä sitä uutta vaihetta sitten ole tullutkaan eikä minulle oikein edes sitä oloa, että olisin valmis siihen uuteen vaiheeseen. Nykyinen tilanne on ollut tarpeeksi kuluttava ihan itsessäänkin eikä siitä ole voimia riittänyt mihinkään uuteen.

Mutta näillä mennään. Olinhan aikanaan hyvin epätoivoinen edellisessä työpaikassanikin ja siinä elämäntilanteessa ja ajattelin, etten koskaan pääse siitä ulos. Ja tulihan se tunnelinpää sitten kuitenkin lopulta vastaan. Olenhan nyt kuitenkin paljon vähemmän masentunut ja ahdistunut kuin silloin, kun en enää jaksanut mitään. Nyt olen ehkä enemmänkin turhautunut, kun tavallaan haluaisi tehdä jotain, eikä kuitenkaan pysty.

Vaan ei silti, voihan kyseessä olla aina välillä vain halu paeta asioita. Sellaisia, jotka Jumala haluaisi kuitenkin, että tulisi kohdatuksi. Ja Hänellä tuota aikaa tuntuu riittävän. Hautoa ja hautoa. Uskotaan, että Hän tietää mitä tekee, vaikka minulla ei ole hajuakaan.

”Sillä minä tunnen ajatukseni, joita minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra. Ne ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia – minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11)

Syysmyrskyjä

No niin, kai se kunnon räkätautikin marraskuuhun sopii. Täällä nyt nenäliinojen ja kuumien juomien äärellä sunnuntain rauhassa.

Kulunut viikko on ollut tosin kaikkea muuta kuin rauhallinen. Menoja ei ole mitenkään erityisemmin ollut, mutta sisällisesti myrskyä on ollut paljon. Jotenkin tuntuu, että nyt on käynnissä joku syysmyrskyjen aika. Aivan kuin todella koeteltaisiin niitä perustuksia, joista Jeesus kertoo kahden rakentajan vertauksessa (Matt. 7: 24-27) Onko elämä rakentunut Jeesuksen tuntemisen varaan ja Hänen sanojensa mukaan vai onko rakennus hiekalla, joka ei myrskyn tullen kestä?

Kuluneella viikolla myrskytuuli puhalsi niin läheltä ja kovaa, että perustuksia on ollut taas pakko tarkastella: mikä on kalliota ja mikä hiekkaa. Löysin yllättäen itseni keskeltä hyvin riitaisaa ja repivää tilannetta ja sitten on saanut tarkastella omia käytöstapojaan, reaktioitaan ja mistä ne juurensa juontavat. Itselle riitely ja ristiriitatilanteet ovat aina olleet hyvin ahdistavia. Näissä tilanteissa minussa laukeaa heti joku hylätyksi tulemisen ja porukan hajoamisen pelko ja haluaisin, että kaikki olisivat vain sopuisia eikä minun tarvitsisi olla ahdistunut. No, elämässä ihmisten kesken niitä erimielisyyksiä sitten kuitenkin vain aina välillä tulee ja niinpä tuli viime viikollakin oikein kunnolla. Vaikka Jumalan ihmeestä olin yllättävän rauhallinen, ilmeisesti sorruin kuitenkin jonkinlaiseen pelosta johtuvaan kontrollointiyritykseen pitää porukka kasassa, mistä saattoi sitten tulla kokemus myös vapauteen vaikuttamisesta.

”Mutta minähän vain yritin hyvää”. Hyvän yrittäminen osoittautuu yleensä aika itsekkääksi asiaksi. Saattaa olla kovasti tärkeämpää pitää yllä hyväntekijän viittaa, kuin ottaa aidosti huomioon toisen ihmisen tilanne. Ja sitten alkaakin suututtaa, kun toinen ei arvostakaan niitä omia hyviä yrityksiä, vaikka ne ovatkin vain oman egon pönkittämiseksi tehtyjä juttuja. On niin vaikeaa riisuutua kokonaan omasta hyvyyden käsityksestään. Mitä sitten jää jäljelle, jos sekin mitä on luullut aidoksi välittämiseksi, onkin vain oman syntisyyden peittämistä? Kun pelko saa vallan ja toiminta nousee pelosta, rakkaudella ei ole sijaa vaan itsekkyys onkin suurimpana motiivina.

Useammassa asiassa mietin nyt pelkoa, murehtimista ja asioista toimimista näistä lähtökohdista käsin. Kuinka vaikeaa on luovuttaa asia oikeasti Jumalalle ja olla itse murehtimatta? Miksi ajattelen, että juuri nämä asiat ovat minun vastuullani? Miksi otan Jumalan sijan? Haluanko myös hänelle kuuluvan kunnian? Ja kun itse yritän, sorrun vain toisten kontrollointiin.

Ahdistavissa asioissa, joista on vaikea lopettaa murehtimista, olen kirjoittanut asian paperille ja sitten laittanut lapun kaapin päälle uskoen sen samalla Jumalan käsiin ja kieltämällä itseäni enää siitä murehtimasta – onhan se Jumalalle annettu. Pari uutta lappua taitaa nyt kohta kaapin päälle tulla.

Mutta oi sitä oman hyvyyden määrää. Ja kuinka kiusallisia ovatkaan tilanteet, jotka ottavat tätä peitettä pois. Alta löytyykin vain itsekkyyttä ja mitäs sen kanssa sitten tehdään? Aika lailla on kova tarve saada pukeutua Kristuksen vanhurskauteen.

Ihmisellä on niin kova tarve monessa asiassa korvata Jeesus. Kantaa vastuuta ja ottaa kunnia, joka kuuluisi Hänelle, olla itsessään hyvä ja Jumalalle kelpaava, vaikka Jeesus on sitä. Ja ties mitä muuta.

Myrskytuulia tarvitaan, että perustukset paljastuvat. Se, mikä ei ole Jumalan Sanalle ja Sanalla rakennettua saa kaatua ja murentua pois, ettei kuvittelisi, että se olisi Jumalasta, jos se vähän siltä näyttää, muttei sitten olekaan. Se, mikä on Jumalasta pysyy ja se on lohduttavaa ja turvallista.

”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” (Hepr. 13:8)

Häpeän kuristus

Jotenkin myllerrysten viikko on takanapäin. Erikoisia ja yllättäviä uutisia, jotka väkisinkin herättävät ajatuksia. Sain kuulla yllätyksenä ystäväni avioerosta ja erään puolitutun uskovan traagisesta ja myös aika epäselvästä kuolemantapauksesta. Jälkimmäinen puhututtaa paikkakunnalla paljonkin. Näiden uutisten seassa sain myös pari treffikutsua. Eri miehet peräkkäisinä päivinä. Uuden ajan ilmiötä on, että toinen näistä kyselijöistä oli pari vuotta sitten Suomeen saapunut iranilainen. (eikä kumpikaan ei saanut positiivista vastausta..)

Viikon perusteema ja pohdinto on kuitenkin ollut häpeä. Se, kuinka edelleen olen niin häpeän peitossa, miten edelleenkin häpeän itseäni ja kuinka eri tilanteet laukaisevat häpeää tai häpeän pelkoa.

 

Häpeä on hyvin tuskallinen tunne. Se lamaannuttaa ja saa käyttäytymään monella lailla kummallisesti, kierosti ja itsekkäästi. Sen haluaisi peittää ja yrityksiä sen peittämiseen on joka lähtöön. Haluaisi rakkaussuhteen, jonka kuvittelisi peittävän häpeän. Ja sitten yrittää erilaisin konstein ja manipulaatioin saada jonkun rakastamaan itseään. Ja kun se ei onnistu, voi yrittää vielä enemmän. Kontrollia, vaatimuksia, pakkoa. Ja nehän rakkaudessa toimivatkin oikein hyvin..?

Rakkaussuhteen lisäksi toinen yritys häpeän peittämiseksi tulee toiminnan kautta. Jos saisin arvostusta ja kunnioitusta mielipiteilläni, tekemisilläni, pätemiselläni? Ja jälleen kerran täysi umpikuja, joka tulee jo pelkästään siitä, että ”Ettekö tiedä, että maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan. Joka siis tahtoo olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan vihollinen.” (Jaak. 4:4) Maailman arvostus loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Jeesus tulee esille. Ja usein jo paljon sitä ennen, koska häpeää ei voi oikeasti peittää tälläkään tavoin. Voin loputtomasti yrittää peittää häpeää tekemisilläni, eikä se kuitenkaan koskaan voi toimia oikeasti. Jäljellä jää vain loppuun väsynyt epätoivoinen yrittäjä.

Eli mikä sitten neuvoksi, kun mikään oma yritys ei häpeän poistamiseksi toimikaan? Jo Aadam ja Eeva yrittivät peittää häpeäänsä omin neuvoin, viikunanlehdistä alettiin epätoivoisesti värkkäämään asusteita ja yritettiin piiloutua puiden sekaan huonolla menestyksellä.

Niin, en oikein itsekään tiedä vastausta, kun kerran tämä häpeä vaivaa ja jostain sisikunnasta jatkuvasti meinaan puskea omia yrityksiä sen peittämiseksi. Ja syytöksiä sen mahdollisista aiheuttajista. Kun se ja se ei rakastanut ja niin edelleen. Mutta kun ei se asian analysointikaan varsinaisesti auta. Jo Aadamia ja Eevaa hävetti, vaikka he eivät voineet edes syväanalysoida omia vanhempiaan, appivanhempia, yhteiskunnan nykytilaa tai opetuksen tasoa seurakunnassa mahdollisena ongelmiensa lähteenä..

En nyt oikein muutakaan voi ajatella, kuin että hävetään sitten ihan avoimesti tai niin avoimesti kuin vain pystyy. Häpeän itseäni ja tarvitsen rakkautta. Tarvitsen rakkautta ja olen alaston. Tarvitsen rakkautta, minkä Jumala on valmistanut. Peitteen, jonka Jumala vain voi antaa. Jonkinlaisen rakkauden puvun. Ja lähimmäisiltänikin tarvitsisin rakkautta ja anteeksiantoa, koska ei täällä voi kukaan muuten kestää. Tarvitsen alastomuuteni peittävää rakkautta. Heikkouteni hyväksyvää ja ymmärtävää rakkautta. Tarvitsisin niin paljon ja on pelottavaa olla tarvitseva, jos tarve jääkin tässä ajassa täyttymättä. Mutta mieluummin tarvitsevuuden avoin häpeä kuin omat kierot peittely-yritykset.

”Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahkaiset vaatteet ja puki heidät niihin.” (1. Moos. 3:21) Jumalalla oli homma hanskassa ja suunnitelma valmiina. Ihmiskunnalle oli tullut tarve tutustua lihaksi tulevaan Rakkauteen ja Totuuteen.

To be continued..

Pohjamudassa

Matkan jälkeen on ollut vaikeaa aikaa. Sukellus syvälle arjen haasteisiin, aina pohjamutiin saakka. Odotukset, vaatimukset, syytökset. Oma totaalinen tyhjyys ja voimattomuus asioiden edessä. En jaksaisi enää ollenkaan ja silti tuntuu että pakko vain jatkuu ja jatkuu.

Miksi pitää jaksaa, vaikka ei jaksa? Miksi pitää antaa, vaikka ei ole mitään mistä antaa? Miksi odotetaan ja puristetaan väkisin rakkautta, vaikka sitä ei ole? Ja sitten se rakkaudettomuuden häpeä, jota kuitenkin haluaisi jotenkin yrittää peittää.

Niin. Rakkaus on vaikea asia. Tyhjä, mikä tyhjä, eikä voimia löydy enää korvikkeena käytettyyn suorittamiseenkaan. Ja sitten pelottaa, että tässäkö se nyt oli? Tähänkö bensa loppui? Keskelle pimeää korpitaivalta?

Välillä aina romahdetaan ja sitten taas mennään. En minä sitä itsekään ymmärrä. Ja vielä vähemmän sitä, miten tällainen tilanne voi kestää vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän samana. Aivan kuin joku näkymätön vihaisi suunnattomasti sitä millainen olen. Aivan kuin jokin minussa olisi jollekin suuri uhka. Vapaus ja ilo, mikä täytyy kahlita ja tukahduttaa, etteivät ne vahingossakaan pääse esiin.

”Jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, minkä palkan te siitä saatte? Eivätkö publikaanitkin tee samoin?” (Matt. 5:46) ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä, että olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44-45a)

Minun rakkauskouluni on aivan alkutekijöissään. On vain tyhjyys ja voimaton sydän.

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni muiden ruokkimiseksi ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en siitä mitään hyötyisi.” (1. Kor. 13:1-3)

”Veljesrakkaudesta ei teille tarvitse kirjoittaa, sillä Jumala itse on opettanut teidät rakastamaan toisianne.” (1. Tess. 4:9) Jotenkin ihanaa, ettei Paavali pidä rakkautta tässä itsestäänselvyytenä. Että sekin on Jumalan työ ja Hänen opettamansa asia. ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19)

Tuntuu pelottavalta katsoa rakkaudettomuuden tyhjään kuoppaan ja nähdä siellä sen sijaan vain vihaa ja itsekkyyttä. Musta aukko, joka imee itseensä kaiken eikä anna mitään. Henkisen väsymyksen tyyssija. Sekö minut imaisee?

Ja sitten kuitenkin ovat lupaukset. ”Hän antaa väsyneelle voimaa ja voimattomalle väkevyyttä runsain määrin. Nuorukaiset väsyvät ja uupuvat, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat, mutta ne jotka Herra odottavat saavat uuden voiman. He kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40: 29-31)

En tiedä mitä tapahtuu enkä lupaa jaksaa omassa voimassa. Mutta odotetaan Herraa.

Puoliksi takaisin

Täällä ollaan takaisin Suomessa kahden Israelissa vietetyn viikon jälkeen. Kolme yötä olen jo omassa sängyssä nukkunut matkaväsymyksiä pois. Voisikin sanoa, että ihanaa olla taas kotona, mutta ihan niin se ei mene. Tuo haikea tunne, että Israel on myös kotimaa, vaivaa nyt aika pahasti ja tuntuu aika tyhjältä olla täällä.

Matka meni ihan hyvin erilaisista haasteista huolimatta. Tämä oli 11. kertani Israelissa. Tällä kertaa olin kansainvälisessä ryhmässä, jossa osallistujia oli 7 Suomesta, 2 USA:sta ja 2 Uudesta-Seelannista. Vetäjä oli uusiseelantilainen ja häntä avustava pariskunnan kotimaat olivat Uusi-Seelanti ja Etelä-Afrikka. Aika paljon aikaa vietin myös Israelissa samaan aikaan käymässä olleen saksalaisen ystäväni kanssa. Hänen äitinsä on puolestaan Filippiineiltä kotoisin, joten hän näyttää aika paljon filippiiniläiseltä. Matkaoppaamme oli Israelissa syntynyt juutalainen. Tällä porukalla kierreltiin ympäri Israelia, tavattiin paikallisia ja muualta muuttaneita – muutamaa suomalaistakin, jotka siellä nykyään asuvat. Juutalaisia, arabeja, druuseja, samarialaisia, beduiineja. Israel on ihmeellinen sekoitus niin monia etnisiä ryhmiä.

Niin. Jotakin sydäntä sinne taas jäi. Eikä sitä pysty selittämään. Ei siellä ole ketään ihmistä ketä nyt kaipailisin, ei mitään erityistä juttua tai paikkaa, mitä ikävöin. Ja silti jotakin vaan jäi sinne taas. Luulen, että se johtuu Jumalan sydämestä. Hänelle Israel on niin rakas ja tärkeä. Ja oli ihmeellistä kuulla taas siitä, mitä Jumala maassa tekee. Yksittäisiä ihania kertomuksia siitä kuinka ihmiset löytävät Jeesuksen Messiaana.

Mitä ilmeisemmin olen menossa seuraavaksi Israeliin maaliskuussa. Ja toivon, että tässä nyt jo vähitellen pääsisi elämään kiinni täälläkin. Kai tämä myllerrys tästä välitellen asettuu. Onhan se asettunut ennenkin..

"Miksi olet masentunut, sieluni, ja olet minussa levoton? odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomesta plastuksesta.”(Ps. 42:6)

”Odota Herraa. Ole luja, ja olkoon sydämesi rohkea. Odota Herraa.” (Ps. 27:14)

”Näky odottaa vielä aikaansa ja rientää päämääräänsä eikä petä. Jos se viipyy, odota sitä, sillä varmasti se toteutuu eikä myöhästy.” (Hab. 2:3)

Tämä kana istuskelee Karmel-vuorella druusiravintolassa.

Ottaa vai antaa

Keltaisten koivunlehtien aika. Niitä näkyy paljon tästä kerrostaloni ikkunasta. Kaunista, vaikka onkin pilvinen päivä eivätkä värit pääsee auringosta hehkumaan.

Katselen keltaisia lehtiä, sytytän kynttilän tietokoneen viereen, ja koitan rauhoittaa sydäntä. Mutta se on vähän jännittynyt silti. Tulevien päivien ohjelmassa on niin monenlaista erilaista juttua, mikä harmikseni myös jännittää. Haluaisi, että sydän voisi olla levollinen ja todella turvata Jumalaan uusissakin tilanteissa. Mutta jotain ihmeen pinnistystä ja ponnistusta sieltä tuppaa vieläkin tulemaan. En edes kunnolla ymmärrä mitä se on. Omassa varassa olemista? Riittämättömyyden pelkoa? Hylätyksi tulemisen pelkoa? Jotakin, mistä en nyt saa edes aivan kiinni.

Jos Herra suo, huomenna maanantaina tapaan yhden projektin merkeissä henkilön, jonka kanssa en ole kunnolla ollut tekemisissä 11 vuoteen. Vaikka kaikki on nyt hyvin, jotain ylimääräistä jännitystä näyttää kuitenkin vähän nousevan tapaamiseen liittyen. Ja sitten samalla jännitän myös keskiviikkona alkavaa Israelin matkaa. Nämä jännittämiset kietoutuvat yhteen, enkä edes pysty erottamaan kumpi on kumpaa, kun tuohon matkaankin liittyy paljon uutta, kaksi viikkoa tulossa tiiviissä yhteydessä uusien ihmisten kanssa, miten tulee toimeen muiden kanssa jne. Haluaisi voida luottaa Jumalaan koko sydämestään, mutta kai nämä kaikki sitten ovat niitä tarvittavia prosesseja, joissa Jumala voi syvemmälle sydämeen päästä. Kai sitä jotakin rikkimenemistä edelleen pelkää. Ja kuitenkin ne ovat usein hyvin tarpeellisia, että kuoret särkyvät ja kulissit murtuvat. En tiedä, näissä tilanteissa nyt vaan mennään.

Näissä tilanteissä on nyt vähän vaikea rauhassa kirjoittaa niistä muista asioista, jotka ovat olleet mielessä. Mutta lyhyesti sanottuna asiana on ollut rakkaus. Se, mitä viime kirjoituksessani jäin ihmettelemään. Se tyhjyys ja käsitteen puute, mikä rakkauteen liittyy. Näen niin paljon paremmin sydämessäni itsekkyyden, oman edun tavoittelun, omat tyydyttämättömät tarpeet, toisten halveksunnan, mitätöimisen, paljon suuremman halun itse saada kuin olla antamassa. Tyhjyyden, joka pelkää paljastumista. Itsekkyyden, joka tarvitsee hyväntekijän mainetta peitokseen.

Mutta en kai minä tällä rakkaudettomuudellanikaan Jumalaa pääse yllättämään. Tuskin lähimmäisiänikään. Ihan itseni vain. Jeesus tietää ja tuntee ihmisen sydämen: ”Minä kyllä tunnen teidät: teissä ei ole Jumalan rakkautta.” (Joh. 5:42) Kuitenkin Raamatun mukaan Jumalan rakkaus on uskoville annettu: ”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5) Haluan uskoa, että siellä sydämessä se on kuitenkin annettuna. Odottamassa, että pääsee vuotamaan eteenpäin, vaikka esteitä ja muureja onkin paljon. Haluan uskoa, että Jumalan rakkaus on sittenkin suurempi, kuin vihollisen rakentamat esteet.

Seuraavat viikot ovat blogihiljaisuutta ja nähtäväksi jää, kuinka paljon sydäntä sinä aikana myllerretään – Suomessa ja Israelissa.

Vapautta rakkauden suuntaan

Rauhallista päivää. Tänään on Jom Kippur – Suuri sovituspäivä. Israelissa hyvin erityinen päivä. En tosin ole koskaan ollut Israelissa Jom Kippurina.

Minulla on sopivan hiljainen lauantai. Puinnit tulivat meidän tilamme osalta valmiiksi jo puolitoista viikkoa sitten. Peltoon jäi vain osa herneestä ja sekin paikallisen juolavehnäongelma takia, ei varsinaisesti märkyyden. Tuntuu hyvältä, että sato on saatu talteen tällaisenakin syksynä. Oma osuus ei toimissa kovin suuri ole ollut, mutta silti puintiaika jotenkin sitoo ajatuksia eikä sille ajalle kovasti ylimääräisiä juttuja halua sopia. Nyt on sitten taas vapaampaa ja jotain uusia juttuja on jo ollutkin.

Viimeksi kirjoitin ihmissuhdesidonnaisuuksista ja heti seuraavalla viikolla siinä asiassa tapahtui mielestäni isoja asioita, uusien näkökulmien avautumista. On ihmeellistä, että vaikka konkreettisesti olosuhteissa ei tapahdu muutosta, jotain isoa ja näkökulmaa muuttavaa voi kuitenkin tapahtua omassa mielessä ja sitten tilanne onkin jotakin jo erilainen – paljon helpompi:

Minulle tuli taas riitaa toisen vanhempani kanssa, niin kuin niin usein ennenkin (kyseessä on ollut aika pitkäkestoinen tulehdustila). Tilanteen jälkimainingeissa Jumala antoikin tällä kertaa asiaan aivan uuden näkökulman. Minulle tuli selkeä oivallus siitä, etten ole itse ottanut vastuuta elämästäni, vaan sen sijaan syyttänyt muita muka huonoista eväistä elämään jne. On paljon helpompi syyttää muita, kuin itse ottaa vastuu omasta elämästään. Helpottava uusi näkökulma. Vaikka oma elämä olisi kuinka pieni ja surkea tahansa, on se kuitenkin minun oma pieni elämäni, josta voin olla kiitollinen. Ja sitten pyysin anteeksi, että olen syytellyt muita enkä ole itse ottanut vastuuta omasta elämästäni. Olen tuntenut oloni vapaammaksi, enkä voi enää esimerkiksi syyttää muita siitä, ettei minulla olisi muka aikaa liikkumiseen, vaan ihan itse saa ottaa aikaa niille asioille, mitkä tärkeiksi kokee. Onhan sittenkin mahdollisuuksia vielä vaikka mihin. Kun otan itse vastuun elämästäni enkä ulkoista vastuuta muille saan tehdä valintoja oman arvomaailman mukaan ja olen Jumalalle vastuussa omista tekemistäni, en toisten.

Tämä oivallus on jo vienyt uusiin mietintöihin. Vapauden seurauksena tulee halu ja uudenlainen mahdollisuus tasavertaisiin ihmissuhteisiin. Ettei aina tarvitse itse olla se auttaja tai autettava, lapsi tai vanhempi, ylempi tai alempi, opettaja tai oppilas, fiksumpi tai tyhmempi, johtaja tai johdettava. Vaan voikin olla ihan tasavertainen toisen tasavertaisen kanssa. Ilman huonommuuksia tai paremmuuksia. Tasavertainen. Yhtä arvokas. Jotain uutta vapautta siinäkin. Kumpikin kantamassa oman vastuunsa ilman että toinen on heittämässä omaa taakkaansa toiselle väärällä tavalla, syytösten kera. Ja kuitenkin, että voidaan jotain juttuja kantaa yhdessä, ihan vapaaehtoisesti.

Oikea vapaus auttaa katsomaan myös sydämen syviin motiiveihin. Mistä motiivit nousevat, kun ulkoinen pakko ja väärä side ei ole hämärtämässä näkökenttää ja luomassa illuusiota sydämen hyvyydestä, vaikka kyseessä onkin vain ulkokultaisuuden opetettu kuori? Vihdoinkin pääsee näkemään todelliseen itsekkyyteen, kapinaan Jumalaa vastaan, rakkaudettomuuden erämaahan, kivisydämeen, joka todella tarvitsee Jumalan Hengen uuttaluovan muutoksen ja elävien vesien virran voidakseen todellisesti rakastaa ja haluta hyvää kenellekään muulle kuin itselleen. Ja että voisi rakastaa Jumalaa yli kaiken.

Rakastaa. Se on minulle edelleenkin vaikea käsite. Muistan, kuinka joskus armo oli sana, joka oli jotenkin merkitystä vailla. Nykyään se ei enää ole merkitystä vailla, vaan juuri siitä armosta käsin uskaltaa katsella näitä pimeyksiäkin ilman pelkoa. Ei tarvitse yrittää hyvistellä, vaan totuus ja armo kulkevat käsi kädessä. Vapaus ja rakkaus ovat myös pari, jotka tarvitsevat toisiaan ollakseen olemassa. Mutta minulle tuo rakkaus ja rakastaminen on vieläkin jotakin blankoa – avointa, tyhjää, täyttämätöntä – selkeää merkitystä vailla. Jotakin vielä pelottavaa sittenkin. Jotakin, mihin en itse pysty ollenkaan, mutta jonka saa taas jättää Jumalalle ja Sanan lupausten varaan, siitä että Hän sitäkin voi vielä vaikuttaa. 

”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ..” (Gal. 5:22)

”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta. Joka pelkää, ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska hän on ensi rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:18-19)

Sidonnaisuusilmoituksia

Puinnit ovat edenneet sateiden välissä. Kuivurissa öljyä palaa ja vilja saa siellä kauan kiertää, kun puintikosteudet ovat olleet aika korkeita, siinä 25 % molemmin puolin kuluneella viikolla. Enää on jäljellä 6,5 ha hernettä, joka joko menee rehutavaksi tai jää peltoon. Sen kohtaloa ihmetellään sitten ensi viikolla. Eilen kävin ajamassa puimurilla kaksi kierrosta kaurapellolla ja muuten ollut tyytyväisenä ja kiitollisena sivusta seuraajan asemassa.

Olen aloitellut viime päivinä lukea Seppo Jokisen kirjaa ”Äiti, anna minun mennä” (2008, 2. p.) Olen ostanut sen vuosia sitten, en edes yhtään muista koska. Kirjanmerkki kertoi, että olen sitä aika pitkälle silloin joskus lukenut, mutta en ihan loppuun asti. Kirjan takakansi kuvailee sisältöä seuraavasti:

”Isänikävä-kirjan kirjoittaja kajoaa nyt toiseen kipeään suhteeseen, äitisuhteeseen ja ihmisen tarpeeseen elää itsenäisesti. Äidit syyllistyvät usein lapsiinsa takertumiseen. ”Sitomalla rakastettuja” on paljon – muitakin kuin äidin sitomia. Aikuiseksi tulemiseen kuuluu irrottautuminen vääristä sidonnaisuuksista oikealla ja terveellä tavalla. Itsenäistyminen synnyttää usein aggressioita ja muita vaikeasti hallittavia tunteita. Myös jumalasuhteen kannalta nämä kehitysvaiheet ovat merkittäviä.”

Minulla ei silloin joskus teini-ikäisenä ollut mitään selkeää murrosikää, siis henkistä sellaista. Enemmänkin tuntuu, että sitä ollut tässä viimeiset vuodet, tai ehkä koko se reilu 6 vuotta, kun olen ollut takaisin syntymäpaikkakunnallani ja nyt sitten olen hyvin paljon tekemisissä vanhempieni kanssa. Ja se on ollut enemmän tai vähemmän raskasta joka päivä. Toisaalta on suuri vapaudenkaipuu ja toisaalta se tuntuu jotenkin niin väärältä ja itsekkäältä. Ja sitten ovat ne pelot, ettei pärjää yksin. Ja sitten ne kaikki käytännönasiat, jotka ainakin sitovat, jos ei mikään muu. Ja sitten on kuitenkin jatkuva paha olo ja häpeäkin tilanteesta. Ja suru siitä, että tämä vaikuttaa myös Jumalasuhteeseen - joku muu hallitsee, kuin Jeesus. Ja olisiko elämässäni sittenkään tilaa elämänkumppanille tässä tilanteessa? Onko  mahdollista samaan aikaan sitoutua aidosti ja yrittää vapautua siteistä? Ja voiko käsittää, mitä oikea vapaudesta lähtevä rakkaus on, jos on tuntee paremmin vain sidottuna olemisen? Kuinka voisi olla mitään rakkautta, jos ei ole vapautta ja aidon valinnan mahdollisuutta?

Vaikea sanoa, olisiko tätä asetelmaa ilman maatilaa. Sillä on niin helppo perustella kaikkea, myös vääriä sidonnaisuuksia. Mutta kai näitä sidonnaisuuksiin perustuvia ihmissuhteita ihan muutenkin voi muodostua, kun kerran aiheesta kirjojakin on kirjoitettu.. Jokaisella on oma tilanteesta ja lähtökohtansa, oma tiensä kuljettavana.

On tuskallista tuntea olevansa mahdottoman tehtävän edessä. Olen näissä siteissä ja täysin kykenemätön irrottautumaan omin avuin. Siteet urauttavat elämän ja tekevät siitä kapeaa ja ankeaa. Arkiset asiat masentavat, koska ne on pakko, vaikka toisenlaisessa tilanteessa saman asian tekeminen voisi olla iloista ja luovaa tai ainakin ihan ookoo. Olen jatkuvassa hämmennyksessä, koska haluaisin ensisijaisesti eroon vain vääristä siteistä, en koko maatilasta. Mutta välillä näiden asioiden erottaminen tuntuu täysin mahdottomalta ja välillä haluaisi heittää pois aivan kaiken mikä yhtäänkin haiskahtaa vanhoilta siteiltä ja mihin on liittynyt mitään pakkoa. Mutta eihän sitä nyt siihenkään pysty eikä toisaalta haluakaan pystyä. Ja sitten on vaan ihmeissään ja surullisenakin sillä vanhalla radallaan, jossa mikään ei muutu.

Tunnen suurta mahdottomuutta itse muuttaa tilanteita. Kun koko elämänsä 40 vuotta on tietyssä mielessä pyörinyt samassa kuviossa, samat asiat takaraivossa ja samat asetukset päällä tietyissä toimintatavoissa, tuntuu täysin mahdottomalta, että voisi tulla vielä uusi erilainen aika. Ja sitten kuitenkin sisällä on joku pieni ääni ja toisenlainen henki, joka kuitenkin uskoo muutoksen mahdollisuuteen. Siihen että Jumala voi. Siihen että Jeesus on Vapauttaja ja haluaa vapauttaa orjuuden siteistä. Ettei Jumala ole minua turhaan tuonut tähän hetkeen, tuntemaan hyvin suurena vangittuna olemisen tuskan vain siksi että jäisin ikuisesti tähän tilaan. Haluan uskoa, että Hän voi vapauttaa, en vain yhtään käsitä miten. Mutta ei kai se olekaan oleellista.

”Mikä on ihmisille mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle.” (Luuk. 18:27)

P.S. Olen tästä seuraavaksi lähdössä tilaisuuteen, jossa kastetaan afgaaniperhe. Vapautumisen ihme on saanut tulla heidän kohdalleen, kun ovat tulleet löytämään Jeesuksen vapauttajanaan ja pelastajanaan. Monta vanhaa sidettä on katkennut ja inhimillisesti se on täysin mahdotonta. Mutta Jumala voi. Haluan uskoa, että se on sittenkin mahdollista myös ihan tavallisen suomalaisen kohdalla. ”Jos siis joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus.” (2. Kor. 5:17)

Laariin vai uuniin?

Shabbat Shalom. Puintiaikana sade tietää rauhallisempaa päivää. Takana on jonkinlainen härdelliviikko. Puinnit alkoivat maanantaina ja kun sade torstai-iltapäivällä alkoi, oli tilalla melkein puolet puituna. Nyt sitten katsellaan, koska seuraavaksi pääsee jatkamaan. Ehkä maanantaina, jos sääennustukset osuvat oikeaan. Itse on ole ollut ollenkaan puimurin hytissä, mutta puintiaika tuo mukanaan kaikkea muutakin puuhastelua, joten fiilis on aika erilainen maatilalla kuin normaalisti. Edelleenkin kiitos Jumalalle työntekijöistä. Tuntuu melkein oudolta, että joitain vuosia sitten ollaan puintiaikakin hoidettu perheen kesken, isä + tytöt, eikä ihme että olen ollut todella väsynyt ja ahdistunut. Siskoni pienten lapsien myötä omalla porukalla puintien hoito on tullut mahdottomaksi ja näin olemme tilanteessa, että joskus puimuria pääsääntöisesti ajaneet minä ja siskoni ollaan nyt itse puinnista ihan rannalla ja mietitään, että voisiko edes pikku hetkeksi päästä fiilistelemään puimurin hyttiin. Mutta hyvä näin, ainakin minun näkökulmastani.

Toki puintiaika tuntuu tärkeältä – saadaanko talteen se mikä on kylvetty ja kasvun saanut, vain jääkö se sateisiin pilaantumaan. Omat puinnit tuntuvat kuitenkin sivuseikalta sen rinnalla mitä on tulossa Jeesuksen palatessa. Jeesus vertaa niitä tilanteita sadonkorjuuseen:

”Hyvän siemenen kylväjä on Ihmisen Poika. Pelto on maailma. Hyvä siemen ovat valtakunnan lapset, mutta rikkavilja on Pahan lapset. Vihamies, joka sen kylvi on Paholainen, sadonkorjuun aika on maailmanajan loppu, ja leikkuuväki on enkelit. Niin kuin rikkavilja kootaan ja poltetaan tulessa, niin tapahtuu maailmanajan lopussa. Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat viettelykseksi, ja kaikki, jotka harjoittavat vääryyttä, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niin kuin on aurinko. Jolla on korvat, se kuulkoon!” (Matt. 13:37-43)

Kylväjävertauksessa Jeesus kertoo Jumalan Sanan vaikutuksesta neljään erilaiseen maaperään eli ihmistyyppiin. Siemen eli Jumalan sana eli Jeesus voi pudota tien 1) oheen eli ihminen kuulee sanan, mutta Paholainen tulee heti ottamaan sen pois ja asia unohtuu. 2) ”Kalliolle pudonnut kuvaa niitä, jotka kuullessaan sanan ottavat sen iloiten vastaan, mutta joilla ei ole juurta. He uskovat ja koetuksen hetkellä luopuvat. 3) Se mikä putosi orjantappuroihin tarkoittaa, niitä, jotka kuulevat sanan, mutta vaeltaessaan tukehtuvat tämän elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin eivätkä tuota kypsää hedelmää. 4)  Mutta se, mikä on hyvässä maassa, tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan säilyttävät sen vilpittömässä ja hyvässä sydämessä ja kestävinä tuottavat satoa.” (Luuk. 8:13-15)

Erityisen surullista on nähdä uskovia, joiden elämää tukehduttavat huolet ja murheet tai toisaalta jonkinlaisessa synnissä eläminen ilman selkeää halua parannuksentekoon eli siis ollaan tukehtumassa nautintoihin eikä välitetä siitä, mitkä ovat sen vaikutuksen suhteessa Jeesukseen. Itsekin kovasti mietin ja rukoilen, että onko Jeesus elämässäni todella oikeasti ja konkreettisesti ykkönen vain vaan teoriassa ja käytännössä sitten kuitenkin joku muu hallitsee ja ohjaa valintoja. Ihmisen elämässä on niin helposti paljon semmoista ajautumista, mitä voi erehtyä luulemaan Jumalan johdatukseksi, vaikka oikeasti kyseessä on vain oman minän syvään uurtuneet taipumukset, tottumuksen ja tunnemaailman heikkoudet. Tulee tunne, että jotenkin on vain pakko toimia, vaikka oikeasti ei olisi yhtään pakko. Ne toisenlaiset toiminnat saattavat vain tuntua itsestä aivan liian radikaaleilta, vaikka eivät sitä yhtään olisikaan. Sieltä omasta syvästä urasta käsin ne vain näyttävät radikaaleilta, vaikka olisivat ihan tavallisia ja arkisia asioita, vain toisenlaisia valintoja. Synti kuitenkin sitoo ja tekee orjakseen. Siitä pääsee vapaaksi syntinsä tunnustamalla eli vapautus kyllä löytyy Jeesuksessa. Anteeksi, että joku muu kuin Jeesus itse on hallinnut minua.

”Kun kuulette sodan ääniä ja sanomia sodista, älkää pelästykö. Näin täytyy tapahtua, mutta se ei vielä ole loppu. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan. Monin paikoin tulee maanjäristyksiä ja nälänhätää. Tämä on synnytystuskien alkua. Olkaa varuillanne ja valvokaa, sillä te ette tiedä, milloin se aika tulee. Kun vieraille maille matkustava mies jättää talonsa ja antaa palvelijoilleen hallintavallan, kullekin oman tehtävänsä, hän käskee myös ovenvartijan valvoa. Samoin valvokaa tekin, sillä te ette tiedä, milloin talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun sarastaessa, ettei hän yhtäkkiä tullessaan tapaisi teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!” (Mark. 13:7,8,33-37)

Rukoilen, että Jumalan Sanan, Jeesuksen vaikutus saisi lisääntyä ja kasvaa – itsessä, uskovissa, lähipiirissä, omassa kaupungissa, Suomessa jne jne. Olisi ihmeellistä nähdä vielä herätyksen aikaa ja aitoja kääntymisiä Jeesuksen puoleen. Sanan todellisia vaikutuksia monenlaisin tavoin.

Syksyn merkit

Sitten viime kirjoituksen on tapahtunut monenlaista. Turun puukkoiskukin, joka oli isku koko kansakuntaan. Vaikka elämä jatkuu, moni asia tuntuu jotenkin turhanpäiväisemmältä tuon tapahtuman jälkeen. Syyn ja seurausten lakia ei myöskään pysty sivuuttamaan. Tänä vuonna Suomi murensi Jumalan Sanaan perustuvan avioliittolain ja tänä vuonna tuli ensimmäinen terrori-isku Suomeen. Viime sunnuntaina kirkkovuoden tekstien mukaan luettiin kirkoissa Jer. 6:16-19. Asiayhteys pari päivää sitten tapahtuneeseen puukotusiskuun oli järisyttävä: ensin oli pidetty hiljainen hetki uhrien muistolle ja seuraavaksi luettiin tämä Jeremian kirjan kohta:

”Näin sanoo Herra: ”Menkää teiden varsille ja katselkaa, kyselkää muinaisia polkuja. Kysykää, mikä tie on hyvä, ja vaeltakaa sitä, niin löydätte levon sieluillenne.” Mutta he vastasivat: ”Emme vaella.” ”Minä olen asettanut teille vartiomiehet; kuunnelkaa soofar-torven ääntä.” Mutta he vastasivat: ”Emme kuuntele. ”Sen tähden kuulkaa, te kansat, ja tiedä, seurakunta, mitä heille tapahtuu. Kuule, maa! Minä tuotan onnettomuuden tälle kansalle, heidän ajatustensa hedelmän, sillä he eivät ole kuunnelleet minun sanojani vaan ovat hylänneet opetukseni.” (Jer. 6:16-19)

---

Syksyn merkit ovat jo vahvasti ilmassa. Viileähkö kesä on viilentynyt entisestään ja illasta on pimeää. Vahva taitteen tuntu tulee mieleen ja kaipaus johonkin uuteen. Mutta ei tässä nyt mitään kovasti uusia juttuja itsellä kuitenkaan ole tiedossa. Ripaus haikeutta, mutta näillä mennään ja kai sitä mieli kohta taas syksyynkin tottuu. En haluaisi olla näin vahvasti ulkoapäin tulevien asioiden vaikutuksiin reagoiva. Kuten nyt vaikka vuodenaikojen vaihteluihin liittyvien tunteiden heittelemä, puhumattakaan reagoimisesta toisten ihmisten tunteisiin tai vaikka maailman erinäisiin asioihin. Haluaisin, että Jeesuksen antama rauha voisi vallita kaikissa tilanteissa, eikä tarvitsisi ottaa niin herkästi päälleen milloin mitäkin muita asioita siten että ne vievät pois rauhan. Luulen ja Ilmestyskirjastakin tiedetään, että ikävät asiat ja uutiset tulevat jatkossa vain lisääntymään ja sitä tärkeämpää olisi voida oppia todella säilyttämään Jeesuksen antama rauha ja rauhallisuus. Hänen rauhansa myrskyjenkin keskellä siihen asti, kun itse Jeesus itse saapuu ja saa aikaa rauhan myös maan päälle.

Kuluneella viikolla oli ensimmäinen teknisen lautakunnan kokous. Etukäteen jännitin tunnenko itseni siellä kovin ulkopuoliseksi ja olenko sitten aivan kauhuissani, että tämmöistä ulkopuolisuutta on seuraavat neljä vuotta luvassa. Kokouksen lähestyessä jännitys kuitenkin väheni eikä itse kokouksessa sitten mitenkään erityisen hankalaa ollut, vaan pystyin mielestäni ihan hyvin keskittymään asioihin eikä niinkään omiin fiiliksiin. Olisin varmaankin koko jutusta nyt aika lailla rauhallinen, ellei yhtenä syksyn asiana pyörisi mielessä oman kylän lakkautusuhan alla oleva kyläkoulu. Se tuo tähän aloitukseen ihan oman virityksen, vaikka asia ei suoraan edes tekniseen toimialaan kuulukaan. Koulun loppuminen olisi hyvin huono asia koko kylän kannalta, kylän lapsista nyt puhumattakaan.

Uutena lautakunnan jäsenenä minulla nyt kuitenkin meinaa mennä taas omat velvollisuudentunnot ja vastuullisuudet sekaisin ja stressiä nousta, kun tulee tunne että kyläkoulu on nyt sitten jotenkin aivan kuin minun vastuullani ja pelastettavanani. Ja sitten ahdistaa niin paljon, että on vaikeuksia edes ajatella koko asiaa. On vielä paljon opeteltavaa siinä, mitä on vastuussa oleminen siten että vastuu on kuitenkin Jumalalla. Mitä sopiva kuorman kantaminen, ilman että musertuu sen alle. Ja toki myös demokratian vastuu tällaisessa tapauksessa.

”Jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, jonka Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa ylistetyksi Jeesuksen Kristuksen kautta.” (1. Piet. 4:11) Haluaisin ajatella tämän teknisen lautakunnan palvelemisena. Haluaisin voida olla siinä mukana niillä voimin kuin Jumala antaa, ei oman velvollisuudentunnon tai ihmismielipiteiden ajamana. Tämä koko kuvio on niin uusi ja erikoinen minulle, ettei siitä nyt vielä osaa enempää sanoa.

On sitten ollut vielä muitakin syksyn merkkejä. Kesäasukkaat ovat lähteneet mökistä, ilmoittauduin kansalaisopistoon arabian kurssille (saa nähdä jaksaako oikeasti käydä siellä), mietin liikuntaharrastusten aloitusta kuten joka syksy (ja käytäntö on sitten jotain muuta) ja puintikauden alkua odotellessa. Tiettyihin uriin sitovat asiat surettavat, kun haluaisi kokeilla omien siipien vaatimatonta räpistelyä hyvin arkisissakin asioissa. Viikko sitten sain olla ihanassa rukoushetkessä myös mukana ja saada vahvistusta ja lohdutusta, että kaikessa Herra kuitenkin mukana on. Vapauttamassa, vahvistamassa ja rohkaisemassa.

Monenmoista muutakin voisi vielä kirjoittaa, mutta tämä nyt tälle kerralle.

”Kaiken armon Jumala on kutsunut teidän iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa Jeesuksessa. Vähän aikaa kärsittyänne hän on teidät valmistama, teitä tukeva, vahvistava ja lujittava.” (1. Piet. 5:10)

Kaikessa Rauhassa

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille … Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö.” (Joh. 14:27)

Kuluneella viikolla teemana on ollut stressin tuntemukset. Olen miettinyt ja havainnoinut stressiolotilojani. Huomannut pieniäkin laukaisevia tilanteita, joissa stressi pahenee ja tilanteita, jotka helpottavat oloa. Ja viikkoni on siis ollut aika tavallinen. Stressin tuntemukset kulkevat siellä jatkuvasti mukana eikä tarvita kuin jotain tuttujen ihmisten ääniä, huoneeseen astumisia ja toimintatapoja, kun stressi nousee. Pelkästään tietyissä paikoissa olemiset riittävät stressiin. En oikeastaan yhtään ihmettele tämän jälkeen tapaani usein vältellä joitain kohtaamisia ja ettei jaksa uutta, kun stressiä on valmiiksi jo niin paljon ja se nousee niin helposti. Silloin ei ole hyvä olla ja väsyy.

Stressi eli toisin sanoen pelko ei aiheuta mitään hyviä seurauksia. Kun on stressaantunut, haluaisi eroon vain siitä tunteesta. Seurauksena on monenlaista kieroutunutta juttua aina ruokavaliosta lähtien, kun on vaikeus tehdä pitkäkestoisia hyviä valintoja, ja ajattelee vain lyhytnäköisesti stressin vähentymisen näkökulmasta. Havaintoja olen tehnyt nyt hyvin moniin asioihin liittyen tästä stressauksen näkökulmasta. Kyseessä ei ole niin iso pelko, että se vaikuttaisi juurikaan yksittäiseen asiaan. Minua esimerkiksi jännittävät tilaisuudet, joissa pitää kohdata uusia ihmisiä. Voin kuitenkin aina silloin tällöin ihan hyvin osallistua tällaisiin tilaisuuksiin, kun on hyvä syy. Stressi nousee, mutta sitten se jo menee ohitsekin ja tilanne on voinut olla oikein hyvä. Kuitenkaan elämä, jossa joka päivä tai hyvin usein olisin jatkuvasti tilanteissa, joissa on uusia ihmisiä, olisi stressaavuudeltaan aivan erilainen. Silloin stressi ei purkaantuisi missään vaiheessa ja joutuisi menemään pelkoa päin jatkuvasti. Ja siinä sitten vain väsyn ja väsyn.

Mutta olen siis ollut stressaantunut viimeisen 6 vuoden aikanakin, vaikka piirit ovat menneet hyvin pieniksi. Minusta tuntuu, että olen ollut stressin vaikutuksen alaisena aivan pienestä alkaen. Jännittäminen ja ihmispelko ovat niin tuttuja, niin osa minua, että on ollut todella vaikea tietää ja erottaa mikä on omaa persoonaa ja mikä ulkoa tullutta pelon vaikutusta. Millainen olisin ilman pelkoa? Joskus Jumala on siitä näyttänyt pieniä aavistuksia. Pieniä pelottomia hetkiä, joissa on iloinen ja vapaa.  Mutta sitten sekin on ollut kuitenkin jotakin niin outoa ja kummallista, että pelkääminen on sitten kuitenkin ollut turvallisempaa. Kun on valmiiksi varuillaan, ei tule ammutuksi alas. Valmiiksi käpertyneenä, niin siipiä ei voi repiä. On hämmentävää, että pelosta voi tulla turvapaikka, mutta näköjään voi. Ulospäin näkyvät vain suuret silmät jotka tarkkailevat kaikkea, mikä voi olla vaarallista. En halua tulla nähdyksi, koska silloin raatelijat hyökkäävät kimppuun. Ja sitten kuitenkin on hirvittävän tylsää istua siellä kopissa vain kyttäämässä hetkeä jolloin voisi edes hetken oikoa sulkiaan.

Kuluneella viikolla kuulin myös sairastapauksesta, joka on ilmeisesti erittäin pitkään jatkuneen stressitilan seurausta. Jotenkin tuokin tapahtuma on pysäyttänyt ottamaan tämän stressiasian vakavasti. Ettei se ole leikin asia, mitä keho kestää loputtomiin vaan seuraukset voivat olla vakavia.

Liikunta vähentäisi stressireaktioita kehossa, mutta ihmisten stressaaminen on kovasti paljon vaikeuttanut liikkumaan lähtemistä. Jonkun jumpan lopputulos voi olla stressin suhteen minulla plus miinus nolla, kun stressiä tulee outojen ihmisten parissa olemisesta. Semmoista tämä peruspelkääjän elämä on. Kyllähän se kovasti sisäänpäin käpertyy. Tämä kirjoittaminen on siksi niin hienoa, että saa olla oma itsensä, kertoa vapaasti kaikkea mitä ajattelee ja tuntee, eikä ole vieressä kukaan ihminen kenen reaktioita tarvitsisi tarkkailla ja miettiä.

Jeesus puhuu kuitenkin rauhasta, jonka hän antaa. Sydämestä, joka ei ole levoton. Jumalan rauhasta, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi ja rauhan Jumalasta. Hengen mielestä, joka on elämä ja rauha. Jumalan valtakunnasta, joka on vanhurskautta, rauhaa ja ilo Pyhässä Hengessä. Rauhan tiestä ja Rauhanruhtinaasta.

En muuta voi kuin jättää itseni kokonaan Jumalan käsiin ja katsoa mitä Hän tekee. Uskon että hyvää.

”Itse rauhan Herra antakoon teille rauhan, aina ja kaikin tavoin.” (2. Tess. 3:16)

Romuna rallissa

Elokuun aloitus oli siinä mielessä erilainen, että se tapahtui pitkästä aikaa Suomessa. Viimeiset 6 vuotta, 2011-2016 olen heinä-elokuun vaihteessa osallistunut Ruotsissa järjestettyyn suomenkieliseen Raamattuviikkoon. Se on ollut joka kerta todella siunattu ja ihana Jeesuksen Hengen läsnäolon viikko, josta on saanut paljon voimaa. Tänä vuonna viikkoa ei järjestetty eli nyt on menty arkisemmissa merkeissä.

Mutta on viimeisen parin viikon aikana ihan hienojakin juttuja ollut ja Jumalan hoitoa sitten muilla tavoin. Muutamien tuttujen uskovien kesken oli pienimuotoinen kokoontuminen Keski-Suomessa reilu viikko sitten. Mukana oli myös rallista innostuneita miehiä, niin niinpä sitten itsekin päädyin mukaan katselemaan Neste Rallin erikoiskoetta. Se oli hauskaa vaihtelua arkeen ja itse asiassa herätti kovastikin paljon ajatuksia siitä, mitä on että Jeesus on tie, tiellä pysymisestä jne, ja sitten toisaalta tiehen muodostuvista hankalista ajourista, kun moni ajaa jatkuvasti samasta kohdasta. Ajouria tuppaa muodostumaan pitkän ajan kuluessa niin seurakuntakuvioissa kuin vaikka maatilalla tai missä vaan. Helposti saatetaan luulla että jonkun edellä ajaneen ajoura on se ainoa oikea reitti, vaikka olisi ihan koko Tie käytössä. Sieltä ajourasta on vaan niin vaikea nousta takaisin tielle, kun siitä on tullut oikein syvä.

Sain siis iloisissa fiiliksissä nähdä hullumaisen lujaa ohi päriseviä autoja yhdistettynä keskisuomalaisessa metsässä tarpomiseen. Ja sen jälkeen olen taas tullut tunnelmissa hyvin alas ja laskeutunut syvälle oman arjen ajouriin, joista nouseminen ja uudelle ajolinjalle pääseminen tuntuu inhimillisesti täysin mahdottomalta. Tietynlaiset rutiinit ja ajatusmallit ovat tulleet maatila-arjessa niin vahvoiksi, että vaikka olisi kova halu toisenlaisiin juttuihin, ei kuitenkaan osaa edetä muuta kuin siinä vanhassa urassa. Haluaisin käyttää aikaani vähän toisin. Haluaisin liikkua enemmän. Haluaisin ottaa eläimiä. Haluaisin oman perheen. Ja sitten olen niin rasittunut kaikesta ylimääräisestä murheesta, ettei ole energiaa yhtään mihinkään uuteen, vaan aina vain haluaisi lepoa, kun olisi periaatteessa aikaa tehdä jotakin.

Viime kesänä huomasin ensimmäisen kerran että muistini on heikentynyt. Tänä kesänä asia on ollut taas huomion kohteena, eikä se talvellakaan normaaliksi ollut muuttunut. Uutta asiaa jää mieleen huonommin kuin ennen/normaalisti ja unohtelen paljon enemmän asioita, mitä ei aivan erityisesti ole painanut mieleen. Ja tämä on aika ahdistavaa, kun muistini on ollut tähän asti aika hyvä. En tiedä onko minulla joku sairaus, mikä tätä aiheuttaa. Mutta tavallisessa arjessa olen tässäkin harmittavassa urassa. Sen jälkeen kun 33-vuotiaana jäin burnoutin takia pois palkkatöistä 6,5 vuotta sitten, elämänäni on tietyssä mielessä ollut aivan liian helppoa tämänikäiselle. En ole käyttänyt päätäni juuri ollenkaan uusien asioiden opiskelun merkeissä. Ja kun ei ole tarvinnut olla uusissa ja haastavissa jutuissa, niin toki siinä on sitten välttynyt stressiltä edes jossain määrin. Se on ollut välttämätöntä, kun muuten ei jaksaisi yhtään mitään.

Harmittaa kun stressi ja pelko nousevat niin tosi pienestä. Ihmispelosta, johon törmää joka puolella. Joinakin vuosina olen ollut kansalaisopiston heprean kursseilla, mikä toki on loistavaa aivojumppaa. Mutta kyllä siitäkin on tullut stressiä, kun sitten tulee se tietynlainen pakko opiskella ja osata jotain. Tänä syksynä jossain vaiheessa pitäisi sitten alkaa ne teknisen lautakunnan kokoukset, mikä tuo mukanaan paljon uutta. Mutta minua myös ahdistaa ja stressaa se kuvio ja täysin uudet ihmiset. Haluaisin uusia juttuja, mutta ei meinaa uskaltaa. Jatkuva pelkoa vastaan meneminen on todella uuvuttavaa. Siihenhän töissäkin aikanaan väsyin, kun jatkuvasti piti pakottaa itseään tekemään asioita ja mennä ihmispelkoa päin. Sen jälkeen en ole itseäni niin paljon pakottanut, mutta sitten ei tule tehtyä oikein yhtään mitään, eikä ainakaan uusia juttuja. Ja kuitenkin tietynlainen pakkopulla kulkee arjessa mukana joka päivä. En ole nytkään vapaa, vaan minulta odotetaan jatkuvasti kaikenlaista maatilakuvioihin liittyen, enkä osaa olla vapaana toisten odotuksista, vaikka olen totaalisen väsynyt niihinkin.

Olen oikeastaan aika ihmeissäni kuitenkin siitä, että nyt on jotakin tämmöisiä juttuja mitä haluaisin. Että mites nyt yhtäkkiä uskalla haluta jotakin? Pitkään aikaan en ole halunnut yhtään mitään. Nyt haluaisin perheen ja eläimiä. -What? Maatiaislehmiä ja lapsia. -Anteeksi mitä? Ja kanoja totta kai.

Kroppa ja muisti rapistuu ja se kyllä pelottaa. Jos Jumala ei anna voimaa uuteen ja vapauta ihmispelosta ja tuo jatkuvan ylimääräisen stressin elämääni jään kyllä loppuelämäksi todella syviin uriin ja todella tylsälle tielle. Yksin jäämisen pelko on myös suuri. Olenko ikuinen sivustaseuraaja ja vain muiden elämänkuvioita ihmettelevä? Sivustaseuraaminenkin on joskus ihan tarpeeksi jännittävää, varsinkin rallikuskien touhuja seuratessa. Mutta voisiko tämä tien varrelle hyytynyt ja sinne kohta romuttunut ajokki vielä jollain lailla päästä liikkeeseen mukaan? Vaikka sinne ihan viimeiseksi, kun kaikki muut ovat jo kaasuttaneet aikapäiviä mutkien taa. Voisiko joku taivaallinen huoltotiimi vielä saada tämän romun liikenteeseen?

P.S. Jumala huumorintaju ja ajoitus on kyllä hellyyttävää. Kirjoittaessani (ja itkiessäni) noita viimeisiä lauseita vilkaisin sivusilmällä ulos ikkunasta ja siinä vietiin juuri hinauksessa jotakin vanhaa pikkuautoa.. :) Että jos pääsisi sitten edes hinaukseen..

Sana sydämessä

”Hänessä teidät on myös ympärileikattu, ei käsin tehdyllä ympärileikkauksella vaan lihan ruumiin riisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella.” (Kol. 2:11)

Hengen työ sydämessä jatkuu ja jatkuu. Aina on uutta paksua lihaa vastassa. Omaa itseä, omaa tahtoa, omia toiveita, omia haluja, omaa sitä ja tätä. Tänään halusin pysähtyä ja kirjata ylös spontaanin rehellisesti  - ilman sen kummempaa syvempää ajattelua - asioita, jotka ovat minulle tärkeitä/rakkaita/mitä haluan. Listasta tuli hyvin itsekäs eikä yhtään Jeesuksen tai lähimmäisten asioihin suuntautunut. Päällimmäisenä olivat puhtaasti oman elämän asiat. Tai ei ehkä niinkään asiat vaan se oma elämä yleensä, että se oma elämä olisi jonkinlaista ja Jumala voisi sitten avittaa siinä, että se oma elämä olisi jotakin. Eli ihan järjestys sekaisin. Tai siis lihan näkökulma, ei Hengen.

Luonnolliselle ihmiselle on luonnollista, että oma elämä on tärkein ja ensin. Mutta Jeesus (ja Raamattu muutenkin) antaa ymmärtää, että Jumalan olisi tarkoitus olla ykkösenä rakkauslistalla. ”Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi.” (5. Moos. 6:5) Ja miten syntiinlangennut itsekäs ihminen siihen sitten pystyy? Ei mitenkään. Omat asiat ovat aina edellä ennen Jumalan asioita. Ellei Jumala sitten ole saanut tehdä ja vaikuttaa sydämessä tuota Kristuksen ympärileikkausta, lihan ruumiin riisumista.

Tuntuu pelottavalta nähdä oma itsekkyys ja haluttomuus Jeesuksen asioille. Pelottavalta, koska tietää, että näille asioille ei itse voi yhtään mitään. Tämmöinen minä olen. Lihan puolesta juuri tämmöinen. Ei mitään intoa eikä paloa Jumalan asioille. Paitsi silloin kuin toivoo itse saavansa Häneltä jotakin apua omiin juttuihin. Itsekkyys sielläkin.

Mutta ei kai tämäkään Jumalaa yllätä? Eikö juuri tämän ihmisen läpeensä syntisyyden takia Jeesus ole lävistetty? Eikö Hänen Henkensä ole kuitenkin voimakkaampi kuin liha ja pystyy avaamaan paatuneimman, rikkinäisimmän ja pelokkaimmankin sydämen? Minä vain tunnustan, että minulle minun oma elämäni on tärkeämpi kuin Jeesuksen elämä. Voisitko Herra vielä muuttaa tämän järjestyksen? Kiitos, että olet ostanut minut omaksesi ja saan olla Sinun omaisuuttasi.

Tänään luin 1. Kuningasten kirjasta 17 luvusta Eliasta Sarpatin lesken luona. Leskellä oli vain hiukan jauhoja jäljellä, joista aikoi tehdä viimeisen leivän itselleen ja pojalleen, mutta sitten Elia tuli ja pyysi tekemäänkin ensin leivän hänelle. Tuon leivän jälkeen jauhot olisivat loppu eikä leski ja poikansa saisi mitään. Mutta Herra lupasikin: ”Jauhot eivät lopu ruukusta eikä öljyä puutu astiasta. Näin on siihen päivään asti, jona Herra antaa sateen maan päälle.” Viimeisistä rippeistä leipä Herran palvelijalle eikä itselle. Sitä haluaisi ensin saada niin runsaasti kaikkea, mistä sitten voisi antaa. Runsaasti rakkautta, runsaasti iloa, runsaasti energiaa ja jaksamista, josta sitten voisi antaa Herran palvelukseen. Mutta että niistä voimien rippeistä, jonka jälkeen ei enää itse jaksa mitään? Viimeinen pisara rakkautta jollekin toiselle, kun oma astia on aivan tyhjä ja huutaa täyttymistä? Toisen ilahduttaminen, vaikka suru täyttää omaa sydäntä? Ja kuitenkin tämä näyttäisi olevan tie. Viimeinen pisara rakkauttani Jeesuksen käsiin.

”Jos joku tulee minun luokseni eikä vihaa isäänsä ja äitiään, vaimoaan ja lapsiaan, veljiään ja sisariaan, jopa omaa elämäänsä, hän ei voi olla minun opetuslapseni. - Niinpä yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” (Luuk. 14:26, 33). Ei mitään omaa. Vai Jeesuksen kaikki. Elämäkin. ”Minä olen rakkaani oma, ja rakkaani on minun – hän, joka paimentaa liljojen keskellä.” (Laul. 6:3)

Surupuku

Täällä taas olen kirjoittelemassa muutaman viikon tauon jälkeen. Kuluneeseen kolmeen viikkoon on sopinut paljon hyviä hetkiä ja tavallista arkea, mutta myös pettymys ja surua.

Minun on näköjään edelleenkin vaikea ymmärtää, että Jumala jaksaa välittää sydämestäni ja kaikesta siitä mitä siellä on. Että Hän jaksaa kaivaa esiin asioita, joista en itse osaa välittää, jotka haluaisin vain unohtaa ja mennä eteenpäin. Ja kuinka kivuliaita nämä esiinkaivamisprosessit taas ovatkaan. Olin jo luullut, että tämä laji olisi ohi ja sitten aina löytyy uutta ja uutta.

Eli odotin yhtä tilannetta ja se ei sitten toteutunutkaan. Tuli vain este, ihan luonnollinen juttu. Mutta siitä pettymyksestä tuli jonkinlainen viiltohaava kaikenlaisen surumielisyyteni laajaan mereen. Miten voi olla näin paljon surua tavallisessa ihmisessä, jolle ei edes ole tapahtunut mitään erityisen järkyttävää? Surematonta surua, itkemätöntä itkua. Materiaalia, joka niin herkästi voi muuttua katkeruudeksi. Mihin tämän kaiken surun voi tyhjentää? Missä on vuosikymmeniä kertyneen ja vanhentuneen surun ongelmajätelaitos?

Suru on minulle ollut aina vaikeaa. Tai siis toisten surun kohtaaminen. Varmasti siksi, kun itse on niin täynnä sitä ja jotenkin vähän hukassa sen kanssa. Mieluummin yritän liian nopeasti kääntää asioita positiiviseen kuin jaksan lohduttaa ja olla surussa läsnä. Tai uskaltaa antaa luvan omalle surulleni toisten seurassa, kun en halua rasittaa sillä muita.

Suru kuitenkin näyttää kerääntyvän ja jäävän odottamaan pitkiäkin aikoja. Kun pitää vain jotenkin selvitä päivästä toiseen. Kasata sirpaleet ja jatkaa matkaa raskaalla sydämellä. Kunnes joku pieni pettymys osuukin juuri siihen säiliöön, missä vanhentunut suru on varastoituna.

Suru tekee elämän raskaaksi. Ei vain jaksaisi paljoakaan. Eikä ainakaan mitään negatiivista, mitä normaalissa elämässä kuitenkin aina vastaan tulee. Tavalliset arjen asiat pelottavat, kun elämä on raskasta jo valmiiksi eikä ylimääräisiin pettymyksiin olisi varaa.

Olen ollut nyt 6 ja ½ vuotta pois ”tavallisesta työelämästä”. Tuntuu erikoiselta olla 40 v ja elää elämää, joka sopisi ehkä paremmin perusterveelle 70+ eläkeläiselle. On maatilan työkuviot, mutta se on osaltani hyvin vaikeasti selitettävää enkä osaa käyttää siitä sanaa työ. Toisaalta on suurta turhautumista ja halu suurempaan aktiivisuuteen ja toisaalta väsymystä ja pelko ettei jaksa ja on vain pakko. Päivät menevät surun ja pelon sitoessa voimia.

Eilen ja edellispäivänä olin vapaaehtoisena hengellisessä kesätapahtumassa, siellä kahvilan kassalla. Pelkojani kuvaa aika hyvin sekin, että kun minua pyydettiin tuohon tehtävään, olin aika vakuuttunut, etten kunnolla pysty siihen. Siis ajattelin vain, etten opi käyttämään tavallista kassakonetta ja kortinlukulaitetta (ja etten jaksa seisoa niin pitkään). Ja että jotenkin muutenkaan se vaan ei ole ”minun juttu”. Menin tehtävään, kun lopulta työntekijän tarve tuohon oli niin suuri, eikä muka ketään muuta löytynyt. Ja sitten sainkin kokemuksen, että pystyn vielä oppimaan jotain uutta. Työvuoron pituus oli ensimmäisenä päivänä 5 ja toisena 7 tuntia liki jatkuvassa asiakasvirrassa. Kaikki sujui oikein hyvin (ja siellä oli tuolikin). Aivan yllättäen sain itselleni tosi harvinaisen jutun – positiivisen työkokemuksen. Voiko tällaistakin olla olemassa?

Heinäkuu on puolessa välissä.  On vähän suru siitäkin, ettei eteenpäin ole oikein mitään kesäohjelmaa tai menoa tulossa tai tiedossa. Tuleeko sitten suremista ohjelmaan vai mitä, nähtäväksi jää.

Tänään nyt on ainakin ihan lämmintä säätä, että jonnekin ulos pitää lähteä vähän lompsimaan. Ihan hyvin on kaikki kuitenkin. Jumalan kädessä – ei minun.

”Sydän tuntee oman surunsa ”(Sananl. 14:10a)

”Jospa minun suruni punnittaisiin ja kova onneni pantaisiin samaan vaakakuppiin. Ne painavat enemmän kuin meren hiekka” (Job. 6:2-3a)

”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän” (Ps. 34:19a)

Kanaemon odotus

Kanauntuvikkoja näkee niin harvoin livenä. Edellinen kertani taisi olla 2010, kun olin silloisessa työssäni siitoskanalassa valokuvauskeikalla. Ja nyt viime viikolla sain olla katsomassa kananpoikia ja pitää hetken yhtä kädessä. Tuttuni kana oli alkanut hautoa, 11 untuvikkoa oli kuoriutunut ja minä kovasti halusin pitkästä aikaa nähdä tipuja. Tässä yksi niistä 11:stä:

Tipuja oli monen värisiä, mutta kädelle ja kuvaan päätyi tämä hyvin peruskananpojannäköinen kananpoikanen. Muut olivat tuossa vaiheessa vielä niin kovasti emonsa alla pimeähkössä nurkassa, ettei olisi saanut mitään kuvia. Mutta on tuo kanankin hautominen niin ihmeellinen juttu. Normaalisti kanat liikkuvat paljon, kuopivat ja touhuavat jatkuvasti ja sitten yhtäkkiä meneekin päälle hautomisvaihde, että istunpa tässä näiden munien päällä kolme viikkoa liikkumatta mihinkään. Jumalalla on mielenkiintoisia koodauksia. Olisi kyllä hauska joskus vielä oikein läheltä seurata tämä kanaemoprosessi. Mutta on tämäkin nyt kiva, että olen saanut nähdä pitkästä aikaa tipuja. Ja sitten voin tutultani kysellä kanakuulumisia ja ehkä joskus nähdä kuvia, että miten poikaset kehittyvät jne.

21 päivää hautomista. Tuntuukohan se kanasta pitkältä ajalta? Tekeeköhän sen mieli kesken kaiken lyödä hanskat tiskiin ja että pitäkää tunkkinne? Muut kanat pitävät hauskaa ulkona kuopien ja kaakattaen, ja tämä yksi vain istuu sisällä ja hautoo ja hautoo. Eikä sillä ole edes kalenteria, mistä voisi laittaa rastia ruutuun aina kun yksi päivä on mennyt. Ja mitä jos munat eivät olekaan hedelmöittyneitä ja 21 päivän istuminen menee ihan hukkaan?

”Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa.” (Ps. 27:14) Raamatussa on useasti ajatus Jumalan odottamisesta. Se on ihmiselle vaikeaa ja alkaa pelätä, että jos mitään ei koskaan tapahdukaan. Onko kaikki sittenkin aivan turhaa? Olenko aivan hullu kun odotan Jeesuksen paluuta ja ajattelen siihen valmistautumisen olevan tärkeää? Pitäisikö sittenkin keskittyä aivan muihin juttuihin? Tai kun odotan Jumalan apua maatilakuvioihin ja mahdolliseen elämänkumppaniasiaan eikä kummassakaan ole tapahtunut koko elämäni aikana mitään selkeää näkyvää liikahdusta sellaiseen suuntaan, mikä tuntuisi selkeältä Jumalan väliintulolta ja hyvin konkreettiselta avulta. Mutta ehkä tässä(kin) minulla on ihan kananaivot. Että sitä vaan hautoo ja odottaa. Odottaa ja odottaa ja odottaa. Ja sitten jonain päivänä kuuleekin jotain piipitystä sieltä munan sisältä, vaikka ei vieläkään mitään näekään. Että siellä sittenkin on uutta elämää.

Tässä kesäkuussa tuli täyteen 9 vuotta blogien kirjoitusta. Ei todellakaan ollut tarkoitus kirjoittaa näin pitkään. Mutta tästä vaan tuli jotenkin minulle sopiva juttu. Munia ja hautoa asioita. Enkä tiedä onko tässäkään yhtään mitään järkeä. Mutta minä vaan kirjoitan, kun se on jotenkin sisäänrakennettua. Ja sielläkin jossakin kananaivonsopukassa on se usko, että tämäkin vielä joskus tulee päätökseen. Että jotakin elämää tulee esiin. Etten ole istunut pesässäni turhaan. Ja vaikka sitten olisinkin, niin sekin on vain ihan normaalia kananelämää.

Kuuluisiko sieltä munan sisältä jo ihan pientä ääntä tai liikehdintää…?

”Odota Jumalaa. Siellä vielä minä saan kiittää häntä, pelastajaani, minun Jumalaani.” (Ps. 43:5)

Asennetta kotipesään

Kesäkuusunnuntaikaunistapäivää. Pientä yllättävää myllerrystä on juuri mielessä, joten on vähän vaikea keskittyä kirjoittamiseen, mutta jotakin kuulumisia ainakin.

Viime kirjoituksen jälkeen lähdin viikoksi mökkiini asustelemaan ja sen jälkeen olen ehtinyt olla jo taas viikon kerrostalollakin. Mökille en kesällä enää ole pidempään aikaan menossa asumaan, kun viime viikolla sinne saapui kesäasukas nro 1 ja nyt alkavalla viikolla on tulossa kesäasukas nro 2. Ja olen oikein iloinen ja kiitollinen näistä kesäasukkaista. Onhan tämä tosi erilaista, että maatilan vieressä olevassa mökissä asustelee nyt uskovia tuttujani, joiden seura on oikein kivaa. Kuluneella viikolla ollaan katseltu mökkiin liittyviä asioita, oltu vähän kävelyllä ja semmoisia pieniä juttuja, mitä siinä nyt sitten ihan luonnostaan tulee. Hommasin kesäasukkaalle myös hieman puutarhanhoitovälineitä, jotta hän pääsee toteuttamaan  pihankuopsutusintoaan, mikä tuollaisessa miljöössä helposti virittyy.

Minulla näyttää virittyvän ajoittain tämän kerrostalopesän järjestelyinto. Tosin se sitten helposti laimeneekin ja taas on kaaos valmiina. Olisi kiva, jos täällä olisi paikat järjestyksessä, mutta ihmeesti tavarat aina vaeltelevat minne sattuu ja vaatteilla tuntuu olevan hyvin vaikea pysyä kaapissa. Olen jo pitkään suunnitellut uuden hyllystön hankintaan, joka auttaisi vähän järjestystä, mutta sitten taas tulee jotain muuta eteen enkä saakaan aikaisesti ostoja. Ikkunanpesu on myös ihmeellisen siirtyvää sorttia oleva työ, mutta aion sen kyllä vielä tehdä. Viime kesänä en pessyt täällä ikkunoita ollenkaan, kun kahdessa paikassa asuminen vei energiat siitä. Nyt kun kesäasukkaat pitävät mökkiä kunnossa, niin voisikohan itse saada enemmän intoa tämän kaupunkikodin järjestelyihin.

En haluaisi olla itselleni enkä kellekään muulle ankara kodin tai pihan sekaisuudesta. Se on täysin ulkoinen asia, eikä kerro mitään sydämestä. Itse kuitenkin kovasti nautin siisteydestä ja sitten jotenkin ahdistaa kun tavaroita pursuaa eikä ole energiaa järjestyksen pitoon omassa kodissa. Pitkään jatkunut ongelmani on, että energia menee muualla, toisten toiveisiin ja mielipiteiden vaikutuksiin ja sitten oma pesä jää hoitamatta. Tähän kuuluu myös omasta terveydestä ja kunnosta huolehtiminen. Tämä surettaa ja siihen toivoisin vielä ihmeellistä muutosta. Negatiivisen vaikutuksen ja ilmapiirin merkitys on pidemmän päälle tosi suuri. Eikä minussa itsessä ole mitään voimaa vastustaa sitä, kun sellaisen vaikutuspiirissä on – vetäytyminen vain ainoana keinona päästä pois. Siksi tuntuu ihanalta aina välillä saada olla aidosti iloisten ja positiivisten ihmisten seurassa. Tuntuu, että imen sellaista vaikutusta kuin pesusieni ja heti tulee paljon parempi mieli.

Viime aikoina olen miettinyt asennekysymyksiä. Ehkä ihan sitä klassista onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä. Mutta enemmän olen miettinyt tekemisen näkökulmasta ja asenteesta tekemiseen. Että voisi nähdä oleellisena sen asenteen että haluaa tehdä jotain ja on valmis jopa kärsimään vaivaa, eikä niinkään oleellisena sitä millainen lopputulos on. Ja tarkoitan nyt ihan asennetta arkisiin käytännön asioihin. Minulle on tullut hyvin (lopputulosta/työtapoja) arvosteleva mieli, mikä helposti estää tekemästä yhtään mitään. Virheiden ja väärintekemisen pelko on niin suuri. Siis niiden ulkoisten asioiden, silmillä nähtävien asioiden pelko. Sen sijaan peittoon jää sydän, halu ja motiivi tehdä. Se jää kaiken alle, vaikka varmaan siellä jossain vikiseekin. Eikö kuitenkin ole tärkeämpää että sydämestään haluaa tehdä jotain, ja lopputulos on ihan sivuseikka. Jos vaikka joku haluaisi tulla pesemään ikkunani, niin eikö se olisi todella hieno ja kaunis asia? Ja jos sitten lopputulos olisikin hyvin raitainen versio..? Ajattelisinko että parempi kun ei olisi tullutkaan? Toivottavasti en, koska se peittäisi kokonaan kauniin asenteen.

Työnantajanakin tätä ajatustapaa pääsen kyllä harjoittamaan liki päivittäin. Olenko iloinen työntekijöiden tekemisistä ja halusta tulla meille töihin vai olenko äreissäni asioista, joissa tapahtuu virheitä tai lopputulos ei ole sellainen kuin odotin syystä tai toisesta? Olen hyvin kiitollinen työntekijästämme joka ei vingu eikä valita erilaisia tehtäviä eikä oikein mistään muustakaan, vaikka periaatteessa voisi ihan aiheellisesti valittaa monenlaisesta. Ihailen hänen asennetta palvella, se on poikkeuksellista.

Minulta on monessa kohtaa arkisen palveluksen asenne kyllä ihan hakusessa. Koen vieläkin jossain mielessä ja asioissa olevani ihmisten pakotettu orja enkä Jumalan vapaa palvelija. Ja tarvitsen itseni ulkopuolelta apua vapaaksi pääsemiseen. Katsotaan mitä Jumala tekee. Uskon että erilaisista orjuuksista vapauttaminen on juuri sitä mitä Jeesus haluaa tehdä. Että hän on Vapauttaja. Sittenkin, vaikka orjuus on ollut hyvin pitkä ja alkaa olla hyvin vaikea uskoa että se koskaan loppuisi. Mutta sittenkin, Hän on Vapauttaja.

”Olkoot kupeenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Autuaita ovat ne palvelijat, joka heidän herransa tullessaan tapaa valvomasta! Totisesti, minä sanon teille: hän vyöttäytyy, asettaa heidät aterioimaan ja menee palvelemaan heitä.” (Luuk. 12: 35,37)

Kesäkausi alkaa

Aktiivitoukokuu on ohi ja tuntuu oikein kivalta taas viikonloppu, jossa on aikaa myös olla ihan omassa rauhassa. Prosessit näyttävät kyllä heti tulevan takaisin, kun niille vain tilaa on.

Viime viikonloppuna Ruotsissa teemaksi nousivat muiden asioiden ohessa Hengen ja lihan erottaminen, parannuksen tekeminen, syntien tunnustaminen ja muut tämäntyyppiset asiat. Näitä teemoja on toki pyöritellyt itsekseen jo aiemminkin, mutta toki ne nousevat vahvemmin esiin, kun yhdessä muiden kanssa ollaan samojen teemojen äärellä. Ja kuinka vaikealta nämä asiat tuntuvatkaan. Kuinka pelottavalta tuntuu nähdä omaa syntisyyttä, sydämen kylmyys, itsekkyys, saastaisuus, toisten hyväksikäyttö omien tunne- ym. tarpeiden täyttämiseen, läpimädät motiivit Jumalan palvelemiseen tai totaalinen haluttomuus palveluun. Ja vaikka itsessä ei ole mitään rakkauden vaikutusta, niin tuntuu, että silti jotenkin pitäisi yrittää – lähinnä toisten mielipiteiden takia. Itsessä on vain syntiä ja tyhjyyttä.

No toki sitten on Henki. Ilman Henkeä ei voi edes ymmärtää syntiä, että onhan se lohdutus ja toivottavasti oppisi ajattelemaan että myös ilo, kun Henki paljastaa syntiä – onhan se Hengen toimenkuvaa: ”Kun hän tulee, hän osoittaa maailmalle todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion.” (Joh. 16:8) Lihan pelko on kuitenkin aika kova: kelle ja missä ja kuinka tässä nyt täytyy alkaa syntejä tunnustamaan.. Joutuuko siinä julkisen häpeän alaiseksi.. Onko se turvallista..

Tänään surettaa eniten sydämen kylmyys. Kykenemättömyys iloita toisen ilosta. Tunnustan kateuteni enkä edes osaa nähdä sitä pahana asiana. Aivan kuin minulla olisi oikeus olla kateellinen, vaikka se on syntiä. Eikö tällainen asia olisi kuulunut ennemminkin minulle, joka sentään olen odottanut jo paljon kauemmin? Sydän on musta, mutta sitten vain esitän, niin kuin kaikki olisi hyvin, vedän päälle valheen valkoisen kaavun. Kun en tiedä mitä muutakaan voisin. Muuta kuin itkeä Jumalan edessä.

Saapa nähdä millainen kesä on edessä. Tämän kesän uutuus ovat kahdeksi kuukaudeksi mökkiin tulevat kesäasukkaat. Muuten en oikein osaa/uskalla odottaa kesältä mitään. Toivon kovasti, että voisi olla yhteyttä eikä yksinäisyyttä, mutta se on se vaikein ja kipein asia. Välillä haaveilen myös eläimistä ja jotenkin todellisesta Elämästä maatilalla. Jeesuksen läsnäolosta ja Sanan todellisuudesta siellä. Että Henki vielä voisi sytyttää ja tehdä eläväksi sen mikä on kuollutta. Että Jumalan Tuli voisi palaa.

Onhan minulla sitten ihan uusikin juttu, mutta siitä en ole kuitenkaan osannut iloita. Kuluneella viikolla sain kuulla, että minut on valittu kaupungin tekniseen lautakuntaan. Jepjep. Nämä Jumalan tiet menevät kyllä jossain ihan käsittämättömissä paikoissa.. Tai siis todella toivon, että tämä on Jumalan tie, koska muuten ei tule kyllä yhtään mitään. Olin niin helpottunut, kun en tullut valituksi valtuustoon ja sitten päädyn tekniseen lautakuntaan, jossa on kokouksia ilmeisesti paljon enemmän kuin kaupunginvaltuustossa. Kyllä tämä jännittää. Siellä kaupungintalolla oli niitä kanapatsaita, mitä olen ihmetellyt. Ja sinne minun polkuni nyt sitten näyttää johdattuvan. Kohta olen ilmeisesti viemäriasiantuntija tai jotain.

Että tämmöisissä merkeissä olisi kesä 2017 alkamassa. Aika lailla tyhjän oloisena. Ei muuta voi kuin pyytää, että Henki saisi täyttää ja tehdä eläväksi.

”Mutta kun Totuuden Henki tulee, hän johdattaa teidät kaikkeen totuuteen. Hän ei puhu omia ajatuksiaan, vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja hän ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut [Jeesuksen], sillä hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille.” (Joh. 16:13-14)

Lintuja ja kukkia

Pitkästä aikaa on päivä, etten ole menossa minnekään. Tuntuu hyvältä olla paikoillaan ja itsekseen. Mutta on kyllä tuntunut hyvältä menemisetkin. Tämä oli tämmöinen aktiivitoukokuu. Arkipäivät ovat kyllä olleet ihan normaaleja maatilalla hengailemisia, mutta viikonloppuisin on ollut tapahtumaa ulkomaisen ystäväni takia. Hän siis on Suomessa toukokuun ajan, joten kohta on tuo aika jo loppumassa. Olen saanut tulla tietämään paljon hänen kotimaastaan, kun ollaan kaikenlaista juteltu ja se on ollut todella kiinnostavaa. Aivan on sitten Jumalan käsissä, seuraako tästä jotakin jatkoa vai oliko tämä nyt sitten tässä. Eniten rukoilen, että tämä toukokuu olisi saanut edes jollain lailla olla Jumalan Sanan kylvöaikaa hänen sydämeensä ja hän voisi haluta alkaa etsiä totuutta Jeesuksesta.

Pelloilla kylvöaika alkoi myöhemmin kuin tavallisesti, mutta työ eteni ripeässä vauhdissa, kun sateet eivät keskeyttäneet töitä ja työmiehiä oli paikalla. Eli kylvöt valmistuivat aika tavanomaiseen aikaan. Itse en ollut pellolla nyt ollenkaan, ja vaikka stressiä ja kireyttä olikin ilmassa se sitten loppui aika nopeasti. Nyt sitten ihmettelee vain luonnon äärimmäistä kauneutta ja on niin ihanaa ja jotenkin valtavan helpottavaa nähdä taas ihmeellisen ihanaa vihreää joka puolella. Tämä vaaleanvihreän toukokuun aika on jotenkin aina niin sykähdyttävä.

Tuntuu vähän oudolta, ettei ole ollut mitään erityisiä vahvoja prosesseja menossa. Kai tässä on ollut niin paljon tätä ulkoista pyörinää, että on ollut vaikeampi hiljentyä kuuntelemaan. Jotain aiheita on kuitenkin vähän ollut käsittelyssä, esimerkiksi turvallisuudentunne. Syvempi Isään luottaminen. Minulla on niin äärimmäisen herkässä semmoinen jännittäminen ja pelko. Ei tarvita juuri mitään, kun sellaiset tunteet laukeavat ja siitä seuraa erilaisia ulkoisia asioita kuten ärtymystä, kontrollointia, kykenemättömyyttä toimintaan jne. Elämä on niin helposti jotenkin oman itsen varassa ja muissa ulkoisissa jutuissa eikä ole aitoa ja todellista sydämen luottamusta ja turvaamista siihen että Jumala todella haluaa kantaa ja pitää huolen.

Moni asia pelottaa. Ja huomaan, että pelko liittyy usein mietteisiini kykenemättömyydestä huolehtia maatilasta. Aivan kuin sisälläni olisi joku ajatus, että minun pitäisi kyetä huolehtimaan siitä yksin ja kauhu siitä tietoisuudesta, etten pysty siihen. Muistan murehtineeni tätä jo hyvin pienenä lapsena. Pelko siitä että maatila jotenkin ”kaatuu” päälleni ja murskaannun taakan alle tai jään sen vangiksi. Nyt olen 40, maatila ei ole kaatunut päälleni, mutta edelleen pelkään jotakin sellaista tapahtuvan siinä vaiheessa kun vanhempani eivät enää ole kuviossa mukana. Tuntuu hirveältä, ettei ole puolisoa, jonka kanssa voisi olla samaa näkyä ja tulevaisuuden ajatuksia maatilan suhteen ja elämän suhteen yleensä.

Mutta mutta. Jos vielä voisi oppia luottamaan Jumalaan oikeasti ilman pelkoa. ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät leikkaa eivätkä koko aittoihin, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon arvokkaampia kuin ne. Miksi te kannatte huolta vaatteista? Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat. Eivät ne tee työtä eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Älkää siis murehtiko sanoen: ”Mitä me syömme tai Mitä me juomme? tai ”Mitä me puemme päällemme? Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin teille annetaan lisäksi myös kaikki tämä. Älkää siis kantako huolta huomisesta, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Kullekin päivälle riittää oma vaivansa.” (Matt. 6:26,27-29,31-34)

Huomenna lähden pikku matkalle Ruotsiin, mutta ei kanneta huolta siitäkään. Tänään voisi vielä ainakin katsella kukkia ja lintuja ennen kuin alkaa vähän pakkailla. Ja varmaan katsella myös Mauno Koiviston hautajaisia.

Maakuntamatkailussa ulkomaalaisen ystäväni kanssa törmättiin myös tällaiseen reiluun kukkopillikokoelmaan.

Kansainvälinen toukokuu

Poikkeuksellisesti kirjoitan nyt keskellä viikkoa. Ja tästä tuskin tulee kovin syvällinen kirjoitus, asiapäivitys varmaan enemmän. Mutta viikonloppuisin on nyt toimintaa, niin ei ehdi silloin kirjoittaa.

Toukokuu on ollut poikkeuksellinen jo säidenkin puolesta. Yhtään ei näy vielä koivuissa hiirenkorvia ja tällä viikolla on useampana päivänä tullut ajoittain lumisadetta ja rakeita. Päivämaksimi oli tänäänkin 5 astetta. Peltotyöt ovat aivan alkutekijöissä, kyntöä on vähän päästy alkamaan, mutta aurojen kanssa on ollut ongelmia. Vaan ei näissä asioissa nyt mitään hätää ole, lähinnä vain tilannepäivitystä, että kylmä on kevät ja peltotyötkin myöhäisessä aikataulussa. (Vaikka olihan tuossa viime viikolla jo ihan lämpimiäkin päiviä.)

Minulla on nyt kuitenkin ollut aika paljon taas ihan muut mielessä kuin kevättyöt. Tai sanotaan, että sopivasti muutakin niiden ohella. Vaikuttaa olevan taas kansainvälisen toukokuun aika. Tänä vuonna minulla on toukokuussa tapaamisia kaukaa tulleen ystäväni kanssa. On tosi kiva tavata ja jutella pitkästä aikaa (16 vuoden jälkeen) ja olen myös aidosti hyvin kiinnostunut ja innostunut hänen kotimaastaan.

Samaan aikaan tämän vanhan tutun kanssa Suomessa pyörii myös toukokuussa usein lähikaupungissa vieraileva lähetystyöntekijäpariskunta Intiasta. Heitäkin jo lyhyesti tapasin ja ensi viikolla näen vielä lisää. Ja sitten loppukuusta olisi tiedossa juutalaisiin liittyvä viikonloppu.

En voi sille mitään, että jotenkin nämä kansainväliset kuviot aina vähän niin kuin herättävät minut eloon. Tulee sellainen olo, että jos omassa elämässä vielä joskus voisi olla joku selkeämpi toimenkuva, missä kansanvälisyys voisi olla osa elämää. Näitä aaltoja on tullut ja sitten taas mennyt. Pitkiä hiljaisia aikoja omissa Herran prosesseissa ja sitten joku toimintapläjäyksen aika, jonka jälkeen olen taas jo ollut väsynyt ja kaivannut hiljaisia aikoja. Nyt on tällaisen semi aktiivisen toukokuun aikaa.

Jos haluat ja koet, niin rukoile tämän Suomessa toukokuun ajan vierailevan ystäväni puolesta, että tällä ajalla voisi olla positiivista iankaikkisuusmerkitystä hänelle itselleen ja hänen kansalleen. Että tässä toukokuussa voisi tulla myös hänen elämäänsä Jumalan Sanan kylvöä, joka kantaisi vielä hedelmää Jumalan valtakuntaan. ”Ja minunkin puolestani, että minulle, kun avaan suuni, annettaisiin oikeat sanat julistaakseni rohkeasti evankeliumin salaisuutta.” (Ef. 6:19)

”Niin ei siis istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan vaan Jumala, joka antaa kasvun.” (1. Kor. 3:7)

Kananen toukokuun rakeissa.

Paljasta pintaa

Mökkiviikonloppu oli tämäkin. Ja vaikka on jo maanantai, on edelleen ihan viikonloppufiilis tämän vapunpäivän takia. Uusi katto on nyt pään päällä, se tuli nopeasti viime viikon aikana.

Kulunut viikko oli jotenkin sekava. Tuntuu jotenkin selvältä, että olen pinnan kuorimisen prosesseissa. Vanhaa pinttynyttä pintaa avataan auki ja se tuntuu itsestä kamalalta. Ei haluaisi nähdä ollenkaan sitä, mitä siellä pinnan alla on. Ei ollenkaan haluaisi hyväksyä konkreettista syntisyyttään ja se tuntuu pelottavaltakin.  Omakuva on rakentunut tietynlaisten oletusten varaan ja ahdistaa nähdä itsessään niitä puolia, joita ei ollenkaan meinaa pystyä hyväksymään. Mutta siellähän ne ovat kun vain pikkuisen pintaa raaputtaa. Tai sitten vetää vähän voimakkaammin pintalautaa irti.

Kuluneella viikolla olen parikin kertaa ollut jotenkin sisäisesti hätää kärsimässä muutaman uuden paljastuneen asian johdosta. Jumala tuntuu osaavan lähettää erikoistyöntekijänsä joka hommaan. Enpä nyt näitäkään kuvioita olisi osannut etukäteen odottaa. Että näin paljon arjen keskellä yhtäkkiä vedetään sielua paljaaksi, pääsen katsomaan pinnan alle, olen ihan kauhuissani ja pelkään että Jumala on vihainen kun näkee millaisia ajatuksia ja tuntemuksia minulla on. Ja sitten saan taas miettiä, että kenenkäs varassa se pelastus taas olikaan, olikos siellä jotain tekemistä minun mahdollisen hyveellisen ulkokuoreni kanssa vai oliko sillä enemmänkin tekemistä Jumalan armon kanssa? Ja olikos se Jumalan armo 50 %:sta armoa vai ihan 100 %:sta armoa? Sitä pääsee huomaamaan, että vaikka periaatteessa tietää ja uskoo ja ajattelee, että kaikki on 100 %:sta armoa, niin sitten kuitenkin löytyy ne puolet – ja niitä on aika paljon – joissa kuitenkin elää enemmän itsensä kuin Jumalan armon varassa. Ja haluaisi vain pitää kiinni niistä pinnoista, mitkä tätä katastrofia muka vähän peittää.

Onhan minulle joskus profetoitu jotakin ajatuksella ”perhonen tulee ulos kotelostaan”. Itse olen pohtinut täälläkin asiaa vertauksilla ”tipu ulos kuoresta” ja nyt päästään puhumaan asiasta mökin ulkovuorauksen uusimisen vertauskuvilla. Kaikki nuo vertauskuvat kuulostavat oikein kivoilta ja kauniilta, mutta oikeasti tämä prosessi tuntuu tosi pelottavalta. Että kuinka itse kestän omassa kriittisyydessäni ja tuomiohenkisyydessäni kaikkea sitä mitä oikein paljastuu. No, enpä kestäkään. Pääsen ilmeisesti oppimaan armosta ihan ja paljonkin lisää, koska muuten tästä ei tule yhtään mitään.. Totuutta ja armoa, totuutta ja armoa. Siinä näyttää olevan Jumalan tehokkaat työkalut.

Tämä ulkovuorityömaa on jotenkin erilainen, kuin sisäremontti. Sisäremontti oli jotenkin paljon hellempi. Siinä oli paljon oivalluksia siitä kuinka joku muu on kohdellut minua väärin ja että Jumala rakastaa jne. Että Herra haluaa eheyttää lyödyistä haavoista, etten ole absoluuttisen paha, vaan Jumalan kuvaksi luotu arvokas ihminen ym. Jos sisällä ei olisi jotakin eheytettyä, en pystyisi tähän ulkopuoliprojektiin ollenkaan. Ja silti tämä tuntuu nyt hurjalta, kun huomio tulee omaan syntisyyteen taas uudella tavalla. En pysty enää menemään niiden asioiden taakse, mitä muut ovat minulle tehneet. Nyt on kyse ihan omista jutuista. Ihan omasta käytöksestä, ihan omasta lihasta ja sen taipumuksista, eikä kenenkään muun. Syvälle minuuteen saakka menevästä synnistä, itsekkyydestä ja kapinasta, halusta saada kunniaa omalle itselleni, monentyyppisistä nautinnonhalusta ja toisten hyväksikäyttämisestä, ahneudesta, rahan vallasta, haluttomuudesta palvella Jumalaa ja ihan kaikesta semmoisesta, mikä on syntiä itseään ja perkeleestä itsestään, ja ihan minussa niin kiinni enkä voi syyttää niistä asioista ketään muuta. Muuta kuin huomata olevansa ihan läpimenevän armon tarpeessa. Kiltin, viattoman, siveellisen ihmisen identiteetin rakentaneelle henkilölle jotenkin pelottavankin tuntuista. Että oikeastiko sitä armoa riittää, vaikka nämä kulissit tästä kaatuisivat? Voiko se olla totta?

”Armosta te olette pelastettuja uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan voisi kerskailla. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa niitä hyviä töitä varten, jotka Jumala on ennalta valmistanut, vaeltaaksemme niissä.” (Ef. 2:8-10)

Tekisi melkein mieli rynniä pakoon Jumalan rakennustyömaalta, mutta onneksi sentään joku osa minussa – henki ilmeisesti, kun liha ottaisi nyt ne jalat alleen- haluaa siihen suostuakin. Ja jäädä sitten vain ihmettelemään, että mitähän seuraavaksi  remppakohteessa paljastuu.

 Kuva 1. Uusi katto eilen, 30.4.
                             

Kuva 2. Uusi katto tänään, 1.5.